27.11.16

Kahdeksan pisteen synnytys, yhdeksän pisteen vauva


Sunnuntai 20. marraskuuta. Makaan tuijottamassa Teen Mom UK:ta ja mietin seuraavan päivän laskettua aikaa. "Turha sitä on ajatella, ei tää tuu koskaan ulos", on mun päällimmäinen fiilis.

Yöllä olo on tukala, en tiedä miksi. Ravaan vessassa ilman varsinaista vessahätää ja hikoilen. Herään kahteen tuntuvaan supistukseen. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle, jotta mies saisi nukkua ja jaksaisi lähteä töihin. Kello neljä tulee lisää supistuksia ja huomaan vuotavani verta. Käyn sanomassa miehelle, että hän saa nukkua pitkään ja jäädä kotiin varuiksi ollen kuitenkin itse varma, ettei lapsi vielä tänään tule ulos. Soitan synnärille varmistaakseni, että kirkas verenvuoto on ok. Kätilö kysyy supistuksista ja puhelun päätteeksi toteaa, että monesti ne voivat vielä loppua kokonaan. Näin mäkin luulen.

Klo viisi aamulla alan tekemään ruokaa ja perunarieskaa saadakseni muuta ajateltavaa. Supistelee, muttei mielestäni mitenkään huomattavasti. Mies nousee seitsemältä ja on pettynyt, kun näkee mut makoilemassa sohvalla kännykkä kädessä ilman kipuja. Supistusten tullessa irvistän ja hengitän, niillä pärjää. Sama meno jatkuu koko aamupäivän. Supistuksia, "ei tarpeeksi kipeitä, ehkä harkkareita", tulee 6-10 minuutin välein, mutta laittelen pyykkejä, siivoan, leikin pojan kanssa legoilla ja piirtelen.

Mulle oli varattu vauvan painokontrolliaika klo 14 terveyskeskukseen neuvolalääkärille. Aamupäivällä soitetaan pojan mummi Helsingistä vahtimaan tätä lääkärin ajaksi ja varuiksi meille mikäli supistukset kiristyisivät (mitä en edelleenkään uskonut tapahtuvan), jotta päästään epävarmassa tilanteessa miehen kanssa kahdestaan sairaalaan. Ollessamme lähdössä lääkäriin anoppi kehottaa mua ottamaan sairaalakassin mukaan. Naureskelen, ettei tamä vielä ole tulossa ulos, mutta tottelen tarkistamatta sisältöä ja unohdan kuulokkeet. Käsken miestä nappamaan pari levyä mukaan "jos ihme käy".

Autossa alkaakin tapahtua. Supistuksia tulee viiden minuutin välein, muttei edelleenkään musta tarpeeksi kipeitä, joten mennään lääkäriin, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Siellä olo on tukala ja suppareiden tullessa joudun suoristamaan selkää ja istumaan tuolin etureunalla kevyesti hengitellen. Käyn terkkarilla ja lääkärissä, joka toteaa, ettei vauva ole mikään päälle nelikiloinen millä mua peloteltiin ja että olen 2cm auki. (Tämäkään ei musta ollut mikään merkki, sillä esikoisesta olin yliaikaistarkastuksessa 3cm auki ja tyyppi syntyi monen päivän päästä oksitosiinin sun muiden avulla). Kysyn tyhmänä koska mun kannattaa lähteä sairaalaan ja mainitsen, että supistuksia tuli odotushuoneessa jopa 3 minuutin välein muttei ne ole tarpeeksi kipeitä. Lääkäri katsoo mua kuin hullua ja toteaa, että hänestä voitte mennä suoraan.

Mulla on hassu fiilis. Mies kaivaa autoon noustessamme pyyhkeen penkille - ihan vaan varuiksi. Lähtiessämme liikkeelle supistusten väli on koko ajan 3 minuuttia. Ajetaan reilu 12 minuuttia sairaalaan. Mies etsii parkin, joka on suhteellisen kaukana ovesta. Vitsailen ja naureskelen, että on tääkin tapa tulla synnyttämään, kävellä toiselta puolen tonttia.

Suunnataan äitipolille synnyttäjien vastaanottoon. Napakan tuntuinen kätilö tulee vastaan kysyen milläs asialla ollaan. "Ehkä synnyttämään..." vastaan koska homma tuntuu edelleen uskomattomalle. Kätilö vie meidät huoneeseen ja laittaa mut käyrille kysellen samalla tietoja. Supistukset alkavat tuntua kipeämmiltä ja niitä tulee todella tiheästi. Kätilö katselee mua ja toteaa, että tänne ei sitten ponnisteta ketään. Häh? Ei tässä nyt niin pitkällä olla! Tämä tekee sisätutkimuksen ja tunti edellisestä olen 4cm auki. Saatuaan tiedot kirjattua siirrytään saliin. Meikäläisen fiilis on outo, mutta nyt tajuan vihdoin, että joku on syntymässä.

Kyselen kätilöltä kivunlievityksistä ja tajuan, etten ole varsinaisesti miettinyt ennakkoon vaihtoehtoja. Tai no olen - kaikki mahdollinen kiitos. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei tarvetta olekaan millekään suuremmalle. Niinpä päädyn keinutuoliin ilokaasumaskin kanssa mikä tuntuu aika hyvälle, kunhan olen ensin saanut tippojen paikat käteen mikä piikkikammoisesta heikkosuonisesta tuntuu ihan kamalalle ennen kuin tajuan käskeä kätilöä olemaan selittämättä koko ajan mitä tämä tekee (mm. "Oho, nyt puhkaisin sulta suonen!" on kaikkea muuta kuin kivaa kuultavaa). Tämän jälkeen mies laittaa musiikin soimaan ja siinä me istutaan vierekkäin, ihan hiljaa. Minä jossain ihme tilassa kipeämmän supistuksen tullessa kiroillen, mies mun puhelimesta Iltalehteä ja pelistreamejä katsellen.

Tunnin kuluttua sairaalaan tulosta kätilö tulee paikalle katsomaan kohdunsuun tilannetta - 6cm auki. Ja siitä alle tuntia myöhemmin reilu 7cm. Tällöin mulle iskee henkinen paniikki - en todellakaan ponnista ilman muuta kivunlievitystä. Päätän haluta spinaalin, äkkiä kun se vielä on mahdollista! Paikalle kutsutaan lääkäri, joka toteaa ehtivänsä laittamaan puudutuksen vaikka onkin ihan viime hetket. Tällöin olen reilu 8cm auki ja kalvot puhkaistaan vesien menoksi. Tämän todetaan olevan hieman vihreää.

Vauva pelästyy vesienmenoa ja sydänäänet romahtavat, samoin äiti. Menen paniikkiin ja mieleen nousevat heti kuvat tehohoidosta ja esikoisen happivajeesta, elottomasta lapsesta ja infektioista. Kätilöllä on kova työ rauhoitella mua, yrittää saada vauvan sydänäänet tasaantumaan ja huone täyttyy ihmisistä. Mulle annetaan happea ja käsketään kääntymään kontilleen. Tilanne rauhoittuu, mutta loppuajan seuraan vauvansydänääniä kunnes kätilö käskee laittamaan masiinan äänet ihan hiljaiselle "äidin synnytyshistorian takia".

Spinaalin pitäisi vaikuttaa heti, mutten tunne olotilassani muutosta. Supistukset sattuvat edelleen ja tunnen ne yhtä voimakkaina. Alakerta sentään puutuu. Siihen asti päällä ollut tyyneys katoaa ja tekee mieli kirota. Kätilö kysyy olenko tutustunut aquarakkuloihin - en ja näin jälkikäteen toivon, etten vieläkään tietäisi niistä mitään. Laittaminen oli tuskaisempaa kuin se selkäkipu (huusin kurkku suorana) jonka takia ne pistettiin, eikä apua ollut.

Supistusten keskellä aukean täysin ja tulee aika kokeilla ponnistamista. Yrityksistä huolimatta mitään tapahdu, eikä varsinaista ponnistamisen tarvetta tule - missään vaiheessa. Vauva on alhaalla, muttei liiku. Ponnistus päätetään lopettaa ja kätilö kutsuu paikalle lääkärin ultraamaan. Selviää, että poika on avotarjonnassa ja että mun häntäluu koukkumainen (joko joskus murtunut tai luonnostaan) ja vauva jumiutuu siihen. Päähäni nousee pelko sektiosta ja kuullessani, että vauva päätetään auttaa ulos imukupilla luulen, että nyt koko alakerta silvotaan palasiksi.

Ponnistus aloitetaan uudestaan ja mun ähkimisestä huolimatta lääkäri saa toden teolla vetää lasta ulos. Tämä syntyy 22 minuutin ponnistuksen aloituksen jälkeen avotarjonnassa mitoin 48cm ja 3,5kg, py 34,5cm saaden 9 pistettä. Munkin vahingot jäävät pieniksi, pari naarmua eikä tikin tikkiä, poika saa imukupista mustelman, joka paranee muutamassa päivässä. Jälkeiset tulevat ulos 9min syntymästä ja synnytyksen kokonaiskestoksi merkitään 7h 50min, josta oltiin sairaalassa reilu 4h ja myöhemmin multa kysytään arvosanaa, joksi annan 8.

Fiilikset jälkikäteen ovat hyvät. Vaikka koen tämän synnytyksen jälkikäteen kipeämmäksi kuin esikoisen 25h kestäneen rupeaman, meni tällä kertaa kaikki niin nopeasti, että kivun kyllä kesti. Synnytystä läpi käydessämme kätilö oli sitä mieltä, että pelkkä ilokaasu olisi riittänyt hyvin kun mikään muukaan ei oikein toiminut... No, tiedä sitten. Tunteet siinä kohtaan, kun vauva oli sylissä olivat ihan uskomattomat ja olen niin kiitollinen, että sain kokea ne hetket toisen lapsen kohdalla - erityisesti siinä kohtaa kun poika tarttui rintaan kuin vanha tekijä, jonka ansiosta meidän toistaiseksi lyhyt imetystaival on lähtenyt huikealla tavalla käyntiin.

Pojan sykettä ja happiarvoja seurattiin varuiksi vielä osastolla kertaalleen ja vihreän lapsiveden takia varmistettiin, ettei infektio puske päälle. Lisäksi keltaisuutta tarkkailtiin kahden vuorokauden ikään ennen kuin saatiin kotiutumislupa, johon vaikutti myös meidän veriryhmäristiriita (poika + ja minä -).

Täällä me nyt ollaan oltu, kotona torstaista asti. Huomenna onkin ekan neuvolan vuoro ja mä haaveilen myös nopeasta kauppavisiitistä.

24.11.16

Pikkuveli


Hän on täällä. "Pikkujätti", joka ei sitten ollutkaan niin suuri pieni. Vain 48cm ja 3,5kg. Täsmällinen tyyppi, joka yllätti vanhempansa lasketun päivän iltana 21. marraskuuta. Äiti ei vielä iltapäivälläkään ollut lähdössä synnyttämään, ainoastaan lääkäriin painoarvioon, joten fiilis oli kieltämättä outo, kun muutaman tunnin päästä olikin pikkuveikka sylissä. (Tarkempi synnytyskertomus luvassa pian.)

Voidaan kaikki hyvin ja tänään päästiin kotiin aloittelemaan uudenlaista arkea.

19.11.16

Näissä kuteissa kotiin

Antaa kuvien puhua puolestaan. Näissä pikkuisissa vaatteissa ja kaukalopussissa kaukaloineen päästään toivottavasti pian kantamaan meidän pikkuveikka kotiin.


Mukana siis kaksi vaatekertaa - 50cm ja 56cm kaiken varuiksi. Lisäksi sisätumput, kypärämyssy, villavaatteet (puku, sukat, lapaset ja pipo) ja peitto lämpimän kaukalopussin sisälle heitettäväksi.

18.11.16

Sairaalakassissa


Meikäläisen sairaalakassi on jokusen aikaa lojunut vaatekaapin pohjalla puolinaisena. Kätevänkokoiseen Niken kassiin sopii juuri kaikki tarpeellinen. Samainen laukku hoiti sairaalakassin virkaa myös esikoisen syntyessä, joskin silloin viikon hoitojakso pakotti kantamaan tarpeen mukaan lisää tavaraa osastolle. Mutta mitä laukku pitääkään sisällään tällä erää?

1. Hygieniatarvikkeet

Meikkipussi, jonka sisältä löytyy Tigerin matkakokoisiin purkkeihin pakattuina kasvojenpesuainetta, shampoota ja suihkusaippuaa. Lisäksi löytyy kasvojen kosteusvoide, huulirasva ja deodoranttia sekä tietysti hammasharja ja -tahna. On mukana myös pari pinniä ja kampa.

2. Omat kotiutumisvaatteet
Mukana on kahdet kollarit, pari lötköä t-paitaa (imetyspaitoja) sekä pari hupparia. Kaksi eri kokonaisuutta siksi jos toinen sattuu likaantumaan jo ennen ulospääsyä tai jos tulee tarve ja halu hengata sairaalassa omissa kuteissa. Lisäksi tietysti sukat, parit supermukavat alkkarit sekä alustoppi/imetysliivit.

3. Villasukat
Nää on mainittava erikseen. Muutama villasukkapari on ehdoton ja niissä aion hengata niin synnyttäessä kuin osastolla. Kotoisaa.

4. Kännykkä, laturi, kuulokkeet
Älypuhelin lisätarvikkeineen nyt on mukana joka paikassa.

5. Järjestelmäkamera
Ilman järkkäriä ei vaan voi kokea elämää mullistavia juttuja. Olen jo paristi nähnyt painajaisia, joissa kamera on mukana, mutta kesken synnytyksen tajuan, että akku on loppu. Haha.

6. Oma myssy vauvalle
Vauvan kotiutumisvaatteet on pakattu hoitolaukkuun, jonka nappaan autoon tai sitten iskä saa tuoda sen mukanaan tullessaan meitä noutamaan, mutta oma pieni Metsolan myssy on pakattu vauvalle mukaan jo sairaalakassiin. (Esittelen toisessa postauksessa pienen kotiutumisvaatteet!)

7. Liivinsuojat, parit megasiteet, nenäliinoja
Näitä saa varmasti sairaalasta, mutta lisäsin laukkuunkin ihan vaan siksi, että olisi esim. kotimatkallakin käden ulottuvilla.

8. Lompakko ja neuvolakortti
Nämä lienee selvät.

9. Vesipullo
Evästä ei ole sen kummemmin tulossa matkaan (ellei jokunen banaani satu mukaan), mutta juomapullo on ehdoton. Huutelen sitten fiiliksen mukaan mitä syömistä mulle on kannettava.

Siinä lienee kaikki. Toivottavasti näillä pärjää, eikä sairaalassa tarvitse viettää kovinkaan kauaa.

16.11.16

160cm jaettuna neljällä


160cm. Niin leveä on mun ja miehen parisänky. Sänky, josta aamuisin löytyy myös kolmas silmäpari. Tai no mies nyt on arkena jo lähtenyt töihin kun me herätään. Vannoin esikoisen raskausaikana, ettei lapsi tule nukkumaan meidän vieressä. Eikä tämä vauva- tai pikkutaaperoaikana nukkunutkaan muun muassa siksi, että olin itse todella herkkäuninen. Perhepeti tuntui oudolta ja meille täysin vieraalta vaihtoehdolta. Aika ja äitiys on kuitenkin karaissut meikäläistä. Lisäksi olen tullut laiskemmaksi - valitettavasti. Siispä siinä kohtaa, kun pinnasänky muuttui juniorsängyksi on poika päättänyt, ettei kokonainen yö yksin omassa vuoteessa tule kysymykseenkään, vaan äitin ja isin vieressä on parasta. Ymmärtäähän sen, enhän mäkään tykkää nukkua yksin.

Vauva tuo kuitenkin uuden haasteen tähän meidän tahtomatta muodostuneeseen järjestelyyn. 160cm on aika kapea neljälle. Yhtä lailla olen miettinyt kaikkien unenlaatua jatkossa. Miten meidän Pitkäletti jaksaa lähteä töihin klo 5.30 jos yöhön mahtuu monia herätyksiä? Ja miten tuleva isoveli saa nukuttua, jos pikkusisarus karjuu korvan vieressä? Toisaalta onhan meillä super mukava vuodesohva. Katsotaan tuleeko se muotoutumaan jonkun paikaksi...

Jos verrataan äitiyden alkumetreihin on musta itsestäni tullut paljon joustavampi, lepsumpi ja ennen kaikkea sopeutuvampi. Onko sillä niin väliä missä kaikki nukkuvat, kunhan vain nukkuvat ja ovat tyytyväisiä ja jaksavat? Pinnasänky löytyy kasattuna meidän sängyn kupeesta - tiedä sitten paljonko tuleva pikkuveikka tulee siellä aikaa viettämään.

14.11.16

Rv39+0 - Viimeinen raskauspostaus?

idkuva

Iik, synnytys voi käynnistyä millä hetkellä hyvänsä vs. Tää muksu ei tule täältä ikinä ulos. Noihin kahteen lauseeseen taitaa aika hyvin kiteytyä raskausajan lopun fiilikset. Yhtä aikaa olla niin lähellä, mutta niin kaukana. Pystyisipä joku kertomaan tälläiselle kontrollifriikille kärsimättömälle milloin nuorin herra T päättää jättää yksiönsä.

Raskauden vikoja viikkoja on niin ikään varjostanut meikäläisen on/off -flunssa, joka päätti oikein villiintyä tarvottuani lumisateessa neuvolaan. Pidempään jatkuneen nenän tukkoisuuden lisäksi loppuviikosta lähti ääni ja koko perheen öitä on varjostanut mun kumea yskäni, joka on paikoin pakottanut siirtymään sohvalle. Tällä hetkellä tuntuu, että kurkku alkaisi olla jo paremmassa kunnossa ja rööritkin auki eli voiton puolelle taidettiin päästä. Perjantai-iltana ehdin jo miettiä, ettei siinä kunnossa synnyttämisestä tulisi yhtään mitään kun henki ei tunnu kulkevan edes levossa. 

Raskausrintamalla kaikki sujuu muuten mallikkaasti. Arvot edelleen hyvät, painoa tullut +9kg, ei turvotuksia tai muita riesoja. Supistukset muuttuvat koko ajan "tiukemmiksi", mutta mistään kivuista tai säryistä en ole kärsinyt jos ei yksittäisiä alakerran vihlaisuja silloin tällöin lasketa. Tästä huolimatta aletaan olla siinä pisteessä, että isosta vatsakummusta luopuminen ei haittaisi yhtään ja muumiolo alkaa olla aika nähty. Etenkin ruokailujen jälkeen olo on sen verran pinkeä, että mielellään katselisi jälkikasvuaan vatsanahan toisella puolella ja ruokahalu onkin vähentynyt selvästi (ja herkkuhimoille käynyt juuri päinvastoin...). 

Mikäli mitään ei tapahdu tämän viikon aikana kontrolloidaan vauvan kokoa laskettuna aikana. Mikäli kaikki on tuolloinkin kunnossa, eikä pieni ole liian suuri jäädään vaan venailemaan. Vielä viime viikolla jaksoin uskoa, että kyllähän tuo pikkujätti tulee ulos hyvissä ajoin ennen laskettua, mutta saapi nähdä. Tuntemattomia ovat vatsa-asukkien tiet. Äiti alkaa kuitenkin olla jo ihan hemmetin kärsimätön.

*imetyskoru saatu Raskauskeiju.filtä

13.11.16

Isänpäivänä



Hyvää isänpäivää kaikille iseille! Tämä onkin jo meidän iskän kolmas sellainen. Kieltämättä haaveilin, että tyyppi olisi saanut olla jo tänä päivänä isänä kahdelle, mutta ehtiihän sitä. Meidän jätkät ovat tänään ulkoilleet tunteja kaksistaan ja äiti on nauttinut rauhaisasta ruuanlaitosta ja yrittänyt levätä huonosti nukuttujen öiden jäljiltä. Poika ehti jo loppuviikosta paljastaa isälleen mitä lahjapaketista tulee sunnuntaina löytymään, joten ainut jännitysmomentti oli se, onko meikäläisen tilaama Niken musta huppari sopiva vai ei. No, oli se. Toki iskälle katettiin myös aamupala valmiiksi.

Muuten päivä on mennyt arkisissa ja leppoisissa merkeissä. Viikko sitten muistettiin pojan toista pappaa pienellä lahjalla ja eilen tarjottiin kahvit ja korvapuustit toiselle, joten varsinainen isänpäivä on vietelty ihan kolmistaan omassa rauhassa ensi viikkoon voimia keräten.

(Kuvat keväältä 2014)

5.11.16

Pesimisfiilis


Asioita, joita voisi tehdä ennen toisen lapsen syntymää, mutta jotka on silti niin helppo jättää tekemättä. Niitä löytyisi. Odottavan aika on pitkä. Päivät kuluisivat varmasti miljoona kertaa nopeammin, jos ne täyttäisi läpeensä kaikella ohjelmalla ja hälinällä. Toisaalta kiireisten päivien jälkeen sänkyyn romahtaessa toivoo, etteivät supistukset vaan alkaisi juuri sinä yönä, sillä nyt ei jaksaisi, kuten viime sunnuntaisen Ikea-reissun jäätyä taakse. Seuraavat viikot tulee siis tasapainotella levon ja aktiviteettien välimaastossa muistaen balanssi (ja samalla pitää tietysti pitää tuo tuleva isoveli tyytyväisenä).

Marraskuu on kaikin puolin jännittävä kuukausi. Mukaan mahtuu lasketun ajan lisäksi muun muassa syntymäpäiviä ja isänpäivää. Bloggaajahäppeningit päätin kuitenkin jättää välistä en niinkään oman, vaan miehen jaksamisen takia - parempi viettää viikonloppua kotona rauhassa perheen voimin, jotta kaikki saavat ladata akkuja.

Samaan aikaan päässä on lista paikoista ja jutuista, joita olisi nyt yhden lapsen kanssa vielä helppo touhuta ja käydä ennen tulevan pienen aiheuttamaa hetkellistä taukoa. Vaikka nyt oma fyysinen olotila on paras mahdollinen mietityttää pakostikin missä kunnossa sitä on synnytyksen jälkeen. Tällä hetkellä olisi koko perheen taidenäyttelyä, voisi mennä sinne kauimmaiseen puistoon ja sopia niitä leikkitreffejä sun muuta. Meikäläisen on kuitenkin vallannut pesimisfiilis - koti on hyvä ja päivät tuttuja kerhoja lukuun ottamatta kiva viettää pojan kanssa kaksin välillä ulkoillen ja esimerkiksi kirppiksellä käyden. Ja ehkä se onkin tämänkin kannalta juuri parasta vielä kun on tilaisuus. Tällä kertaa en pysty käpertymään päiväkausiksi sohvalle peiton sisään katselemaan tv-sarjoja tai nukkumaan tuntien mittaisia päikkäreitä kuten ekassa raskaudessa... Kieltämättä mieli vähän tekisi ja tarvekin ehkä olisi.

Pesimisfiiliksen keskellä mulle on nousut pakkomielle pitää asunto siistinä koko ajan kaiken varalta. Kaapissa on lisäksi oltava ruokaa, eikä pyykkikori saa täyttyä liikaa. Jos miettii millaisen hallitun kaaoksen keskellä ollaan asuttu pitkin kesää tuntuu tämä kodin nykyinen siisti olomuoto melkein mahdottomalle. Katsotaan tekeekö vanha siisteystaso paluun vauvan syntymän jälkeen...

(Ja ei - kuvissa näkyvä vadelmanlehtitee ei ainakaan mulla ole aiheuttanut minkäänlaisia tuntemuksia, mutta hyvää se on!)

4.11.16

"Sitten kun se kolmas tulee"


Ekan raskauden aikana mietin jatkuvasti jo seuraavaa odotusta. Sitä miten tokalla kerralla tietää kaiken entuudestaan ja miten pienet vaatteet ja osa lastentarvikkeista jäävät jemmaan seuraavaa tulokasta varten. Tuskin olin saanut vauvaa syliini kun jo ajattelin, että ensi kerralla sitten kaikki menee paremmin. Mulle oli siis täysin selvää, ettei meidän lapsiluku jää yhteen ainokaiseen.

Tällä kertaa fiilis on toinen. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tällä hetkellä ajatus on se, ettei lisää tule. Huh, mies riemuitsee tästä lauseesta. Niin mukavasti kuin tämä raskausaika on mennyt mietin miksi lähtisin tähän vielä uudestaan. Ekassa odotuksessa kaikki oli uutta ja ihmeellistä, tokassa homma on hoitunut tietynlaisella vatsan pohjaa kutkuttavalla rutiinilla, jossa on kuitenkin ollut eri tavalla tietoinen, että tästäkin toistaiseksi mahassa potkivasta vauvasta kasvaa isoveljensä tavoin lapsi, joka kaikkien hyvien puoliensa lisäksi muun muassa uhmaa, haastaa ja pistää vastaan. Joku, jolle mulla täytyy löytyä aina tarvittaessa aikaa ja joka mun täytyy kyetä vastuullisesti kasvattamaan. Niin onnellinen kuin olen elämäntilanteestani on äitiys kuitenkin paikoittain todella kuluttavaa, enkä oikeasti tiedä olisiko musta edes kolmen lapsen äidiksi.

On siis selvää, että vauvatarvikkeiden jäädessä tarpeettomaksi ne lähtevät suosiolla myyntiin, samoin pieneksi jääneet kuteet niitä muutamaa muistoboksiin jäävää lukuun ottamatta. Myös ehkäisyasiat kiinnostavat ihan uudella intensiteetillä, vaikka vielä ollaankin turvallisilla vesillä. Tällä hetkellä uskaltaisin väittää, että kaksi on meidän lapsilukumme - ainakin seuraavat 10 vuotta... Ehkä silloin elämä onkin täysin erilaista ja mielipiteet muuttuneet jo moneen kertaan.

Never say never, mutta tässä ollaan nyt.