27.9.16

Tasavertaisen vanhemmuuden irvikuva?


Tasavertainen vanhemmuus. Missä se on silloin, kun kolmea vuotta lähestyvä lapsi ei meinaa kirveelläkään kelpuuttaa isäänsä nukuttajaksi tai avuksi vessaan? Tai silloin kun vaan äiti kelpaa lukemaan Tuomas Veturia?

Kun toinen vanhempi on kotona lapsen kanssa ja toinen painaa töitä päälle sadan kilometrin päässä on täysin tasavertainen vanhemmuus vain haavekuva. Meidän kohdalla ensimmäinen sinetti oli se, että mies oli poissa arkipäivät pojan ollessa 3-10 kuukautta. Puoli vuotta lapsi näki isäänsä ainoastaan viikonloppuisin. Vaikka tuo kuvio on vain ikävä muisto, on nykytilanteessakin haasteensa - viitenä päivänä viikossa poika ehtii olla isänsä kanssa vain pari tuntia ennen yöunille käymistä ja tuostakin ajasta suuri osa menee iltatoimiin ja viikonloputkin vierähtävät ohi alta aikayksikön. 

Sinällään hommassa ei ole mitään kummallista. Tätä tämä meidän elämä on. Toinen on toistaiseksi elättäjä ja toinen on lapsen (ja kohta lasten) kanssa kotona.  Viime aikoina tasavertainen vanhemmuus on kuitenkin ollut muun muassa kotihoidontukiuudistusten osalta entistä enemmän esillä ja kieltämättä omaa perhemallia on tullut pohdittua kriittisestikin. Kuinka ihanaa olisikaan, jos meidän kasvatusvastuu ja vanhemmuus jakautuisi tasan fifty-fifty kun se tällä hetkellä tuntuu olevan enemmän 85-15 -luokkaa! Suurin ongelma tasavertaisen vanhemmuuden tiellä on juurikin miehen työkuvioiden aiheuttama ajan- ja toisaalta samalla jaksamisen puute. 

Muuttuva elämäntilanne on kuitenkin pakottanut katsomaan käytösmalleja uudelta kantilta. Tällä hetkellä meillä asuu 2v8kk pikkujätkä, joka ei kelpuuttaisi iskää edes nukuttamaan tai vessa-avuksi. Mitä voi toisaalta odottaa, kun meikäläinen on hoitanut kaunistelematta lähes kaiken ruuista hampaidenpesuun? Kohta täällä on kuitenkin toinen vaatija viemässä äitinsä aikaa ja lastenhoito tulee pakostikin jakautumaan uudella tavalla, mikä tulee olemaan kasvun paikka niin lapselle, isälle kuin äidillekin. Esikoisen syntymän jälkeen oli ajanjakso, jolloin väsymyksen keskellä tuli saatua riita aikaan, kun vauvanhoito ei mennytkään lähellekään tasan tai jos oli viikonloppuisin joutunut vaihtamaan enemmän kakkavaippoja kuin tuore isä. Tällä kertaa olen jo ennakkoonkin erittäin tietoinen, että vetovastuu myös toisen lapsen hoidosta on mulla ja vastaaviin tilanteisiin osaa toivottavasti suhtautua eri tavalla. 

Samaan aikaan mä nautin vanhanaikaisesta äiti-roolistani ollen tyyppi, joka tekee ruuat (mies joutui ekaa kertaa varmaan vuoteen viime viikonloppuna hellan eteen!), leipoo ja hoitaa lapsia kotona. Toki mä haluaisin kaataa enemmän vastuuta perhe-elämästä ja siihen kuuluvista metatöistä myös isän harteille, vaikka toisaalta olenkin aikamoinen kontrollifriikki joka haluaa pitää kaikki langat käsissä... 

Kieltämättä välillä tulee myös pohdittua mistä nämä mallit meidän toiminnallemme ovat peräisin - liittyykö ylläpitämämme perhekuvio siihen, että mies on eroperheen lapsi, jossa kasvatusvastuu on ollut pääsääntöisesti äidillä ja toistanko mä alitajuntaisesti omasta lapsuudenkodistani imettyjä malleja?

Miten muiden arjessa toteutuu tasavertainen vanhemmuus? 

26.9.16

Olenko mä nyt muka valmis?


"Loppuraskaudessa saa sitten ravata koko ajan neuvolassa!" Niin mä kuvittelin. Totuus taitaa kuitenkin olla toinen näin toissynnyttäjän kohdalla. Seuraava neuvola on nimittäin raskausviikolla 38+ jotain, toki tässä välissä saa poiketa kerran lääkärin juttusilla. Mutta hei, mitä jos vauva syntyykin jo ennen tuota 39. raskausviikkoa? Tässäkö on mun eväät tulevaan koitokseen?

Esikoista odottaessa mulla oli kaupungin vaihdoksen jälkeen yksinkertaisesti paras terveydenhoitaja - tyyppi, jonka kanssa kemiat kohtasivat. Tyyppi, joka huolehti olematta saarnaava, kertoi asioita laajasti ja jonka kanssa juttu luisti joka kerta niin hyvin, että seuraavaa käyntiä oikein odotti. Eikä tässä nykyisessäkään mitään vikaa ole. Ei, vaikka tämänpäiväisen käynnin jälkeen meinasikin iskeä pieni paniikki - jumalauta, en mä ole valmis! Enhän mä edes tiedä mitään! 

Toisaalta oma vika, kun en ole osannut kysellä ja käynnit on olleet luokkaa "pissa puhdas ja hyvä syke - nähdään kuukauden päästä". Tällä hetkellä päässäni pyörii liuta kysymyksiä: Missä kohdassa pitikään lähteä sairaalaan? Mitä jos lapsivesi menee? Mitäs niitä kivunlievityksiä olikaan? Mites se imetys? Tietäähän ne siellä sairaaalassa esikoisen happivajeesta ja osaa tehdä kaiken ettei tilanne toistuisi? Miksi ne PHKS:ssa leikkaa useammin epparin kuin muualla, voisko sen välttää? Plus ne kaksikymmentä muuta kysymystä. Jotenkin aiemmissa luottavaisissa mielissäni oletin, että asioista vielä ehditään puhua tai edes mainita ennen lasketun ajan lähestymistä. Mutta hei, yksikään lapsi ei kaiketi ole vielä jäänyt äitinsä vatsan sisälle,joten siltä osin olen luottavaisin mielin... 

Nyt mulla on seuraavat vaihtoehdot - varata aika yksityisestä neuvolasta ja päästä juttelemaan kätilön kanssa, tarttua painettuun tekstiin tai luottaa siihen, ettei numero kakkonen synny mitenkään hyvissä ajoin ja pääsen vielä monesti neuvolaan esittämään mieltä askarruttavia kysymyksia ennen kuin tosi on kyseessä. 

Miten muiden neuvolakokemukset (erityisesti tokalla kierroksella)? Onko tieto ja keskustelu ollut riittävää vai onko teillä herännyt samanlaisia ajatuksia kuin mulla nyt? 

18.9.16

Sittenkin syysihminen (ja masukuvia)

idkuva

Nää viilenneet ilmat istuu meikäläiselle paremmin kuin nenä päähän. Kaapista voi vetäistä päälle ohuita neulepaitoja, päähän pipon peittämään värjäämätöntä tukkaa (tai no kiitos värjäävien hoitoaineiden ollaan taas paremmalla puolella) ja huivin kaulaan tuomaan asuihin sitä puuttuvaa jotain. Villasukatkin piti etsiä kaapin kätköistä. Ja se hirvittävä hikoilukin on viimein selätetty!

En ole aiemmin kokenut olevani syysihminen, mutta tänä vuonna fiilis on toinen. Kun aurinko paistaa ulkona, uunissa on omenapiirakka lapsuudenkodin antimista tehtynä ja parvekkeella kukkii keltainen syyskrysanteemi on olo aikas mukava. Tai kun huomaa vaahteranlehtien napanneen jostain yllättäen punaista väriä itseensä.

Syksytunnelmissa pakotin miehen nappaamaan musta muutamat kuvat meidän pihametsikössä ennen kauppareissua. Poika viettelee tämän päivän mummilassa ja me ollaan muun muassa päästy kahdestaan syömään ja juurikin kauppaan, josta meikäläinen nappasi mukaan puuttuvat vauvatavarat paria poikkeusta lukuun ottamatta miehen naureskellessa vieressä kuinka laskettuun on kaksi kuukautta, eikä niillä pikkuruisilla ykköskoon vaipoilla tee vielä mitään. Ei teekään, mutta saanpahan vedettyä juttuja listasta yli - ja tietysti jonkinlaista henkistä hyvää mieltä tietäessäni, että me ollaan hiljalleen valmiita! 32. raskausviikko starttaa huomenna.

16.9.16

Kiddow - Esittelyssä uusi merkki

idkuva

Yhteistyössä Kiddow. En kuvitellut törmääväni Habitare-messuilla lastenvaatteisiin. Sattumalta eteen kuitenkin osui uunituoreen merkin pöytä pienine kuteineen ja sisustustavaroineen - niin tuoreen, ettei nettikauppakaan ole vielä auki (muutaman viikon kuluttua tämän asian pitäisi kuitenkin kaikkien iloksi korjaantua!). Voin rehellisesti sanoa olevani materialistisen rakastunut.

Kiddow'n takaa löytyy siskospari sekä toisen puoliskon puoliso. Idea yrityksen perustamiseen lähti vuonna 2014, kun toinen perustajista ei meinannut löytää omalle pienokaiselleen mieleisiään vaatteita. Ilmoille nousi halu luoda yksinkertainen mallisto ilman värillisiä printtejä tai kuvioita. Väriskaalaksi valikoitui juurikin meikäläisenkin ihannoima harmaa, musta ja valkoinen. Ei hullumpaa.

Merkin pyrkimys on tarjota mahdollisimman hyvälaatuisia vaatteita, jotka on valmistettu orgaanisesta puuvillasta. Kuteet tehdään Istanbulissa Turkissa tehtaissa, jotka omaavat liudan eri sertifikaatteja ja joissa Kiddow'n tyypit ovat itsekin monesti vierailleet tsekkaamassa meiningin. Merkin pääpaino on vaatteissa, mutta lisäksi valikoimista löytyy erilaisia sisustusjuttuja, joista toivottavasti pääsette lukemaan myöhemmin lisää! Mallisto tulee kasvamaan ajan myötä ja sitä täydennetään uusilla tuotteilla.

Meidän, niin pojan kuin munkin lempparit ovat ehdottomasti Coco-paita sekä henkselihousut, jotka istuvat pikkujätkälle täydellisesti! Lisäksi valikoimasta löytyy muun muassa mustat legginssit ja loose fit -malliset kollarit. Myös tupsulla varustettu lippis sulatti ainakin tämän äidin sydämen (poika tosin taitaa priorisoida edelleen Star Wars -lätsänsä ykköseksi...Damn).

Siinä missä mä koitan aina välillä hankkia pikkujätkälle väriä ajatuksella pitäähän lapsen kaapissa olla muutakin kuin harmaata ja mustaa, ovat yksinkertaiset ja neutraalit kuteet kuitenkin ne, jotka päätyvät useimmiten päälle ja säilyttävät paikkansa arjessa - ja joihin ei vaan kyllästy.

Kiddow löytyy Facebookista, joten klikatkaahan itsenne TÄNNE! Verkkokauppa aukeaa muutaman viikon kuluttua osoitteeseen www.kiddow.fi ja lupaan vielä infoilla kun sivulla alkaa tapahtua.

*Yhteistyö, vaatteet saatu 

15.9.16

Syksyn lempiruoka


Kurpitsakeitto. Voiko parempaa ruokaa olla? Kun äitini ekaa kertaa kantoi meille valtavan keltaisen kurpitsan, olin ennakkoluuloinen. Mihin mä oikein käytän sen? Aikani selailtua erilaisia ohjeita päädyin turvalliselta tuntuvaan keittoon - ja hyvä niin. Sen jälkeen meillä onkin nautittu kyseistä herkkua kolmesti ja loppu toisesta jättiläisestä syötiin eilen bataattiranskalaisten ja kanan lisukkeena.

Mitään varsinaista ohjetta meidän keittoihin ei ole, sillä resepti on mukautunut fiilispohjalta ja sen perusteella mitä kaapista löytyy. Ihka ensimmäistä kertaa soppaa vääntäessäni katsoin hieman määriä tästä ohjeesta (tosin todeten, että nestettä oli turhan paljon). Paras versio on ehdottomasti ollut Koskenlaskijalla ja noin yhdellä desillä ruokakermaa höystetty keitto, josta löytyy myös kasvisliemikuutio, tosin hyvin se yhteen soppaan päätynyt Oltermannikin ajoi asiaa. Ja kuullotusvaiheessa rasvana on tietenkin toiminut oikea voi. Suosittelen!

14.9.16

Bad mom


Bongasin Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen -blogista mahtavan haasteen. Millä tavoin olen bad mom? Jokaisen pyrkimys lienee olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleen, mutta hei, joskus menee pieleen ja pahasti. Tässä siis meikäläisen lista huonon mutsin piirteistä:

1. Minä korotan ääntäni. Usein. Ja hermostun. Siinä kohtaa kun kiellät viidettä kertaa ja lapsi nauraa päin naamaa alkaa monesti keittää...

2. Toisaalta annan lapselle väärissä kohdin periksi. Johdonmukaisuus, mitä se on? Toisinaan eteen vaan sattuu tilanteita, joissa pyrin välttämättämään raivarit ihan pienellä myönnytyksellä, vaikka tiedän sen ainoastaan tekevän hallaa.

3. En liiemmin innostu ulkoilusta. Puistot, hiekkalaatikot, potkupyöräily ja mitä näitä kaikkia taaperon rakastamia juttuja onkaan. Totta kai mä raahaudun sinne hiekkiksen reunalle ja puistoonkin, mutta en niin laajalti kuin toivoisin. Onneksi lapsellani on isäkin.

4. En näytä lapselleni sosiaalisesti hyvää esimerkkiä. Olen ujo uusien ihmisten seurassa, enkä esimerkiksi bussipysäkillä osaa monestikaan jatkaa keskustelua ja menen vaikeaksi, jos joku sellaisen sattuu aloittamaan. Paitsi tietysti joidenkin super mukavien mummojen kanssa.

5. Harrastan hävettävän vähän liikuntaa, viime aikoina en ollenkaan. Huono esimerkki siinäkin suhteessa.

6. Olen todella laiska siivoamaan. Pyykit ja tiskit hoidan päivittäin, mutta imurointi, pölyjen pyyhkiminen tai ikkunanpesu ei vaan meinaa lähteä.

7. Annan lapseni katsoa liikaa Muumeja ja käyttää silloin tällöin Ipadia, jonka takia välttelen keskusteluja ruutuajasta ja erityisesti siitä kuinka alle kolmevuotias ei sitä ollenkaan tarvitse. (Toisaalta kiitos mm. aakkosjunapelin ja -palapelin sekä "muumitietokoneen" poika osaa yli puolet kirjaimista...) Ja kun itsekin tykkään katsella niitä Muumeja!

8. En saa lastani enää päiväunille läheskään joka päivä. Parivuotiaan tarvitsemat parin tunnin päikkärit on jo vuoden tuntunut meillä utopistisilta ja toisaalta poika on syntymästään asti vedellyt unien suhteen eri sarjassa kuin monet muut. Mutta silti. Pitäshän sen vielä nukkua.

9. Lapseni saa liikaa valkoisia jauhoja, sillä me on viime aikoina leivottu päivittäin jotain suolaista tai makeaa. Vietän muutenkin ihan liikaa aikaa keittiössä.

10. Istun välillä älypuhelin kädessä kesken leikin. Kännykän käyttöön olen kuitenkin tietoisesti kiinnittänyt huomiota, eikä määrä oman kokemani perusteella päätä huimaa. Lapsesta on kuitenkin kehittynyt pieni poliisi, joka heti käskee laittamaan puhelimen pois sen päätyessä mielestään väärään aikaan esille.

Siinä muutama mieleen tullut kohta. Näiden vastapainoksi täytyy kyllä ehdottomasti lähiaikoina tehdä päinvastainen lista hyvistä puolista.

13.9.16

Uusi syksy, uudet välikausikuteet


Ja vähän vanhojakin. Uusi alkava sesonki on kuitenkin pakottanut tekemään hankintoja niin vaate- kuin kenkäosastolla. Myönnän, että lapsen kaappiin on myös päätynyt ostoksia, jotka olisivat olleet kaikkea muuta kuin pakollisia, mutta jotka oli silti vain saatava.

Pojan ulkovaatteet koostuvat seuraavista seteistä - Name Itin softshell-haalarista, joka oli käytössä jo keväällä sekä mustista kuorihousuista (Lindex) ja Rodinin takista. Lisäksi naulakossa roikkuu kaksi vähän parempaan käyttöön suunnattua takkia, jotka eivät päädy ylle ihan rapakeleillä. Viimeisin löytö on Fb-kirppikseltä hankittu MR:n Pico. Vastaavasta keltaisesta tuli luovuttua keväällä, sillä meikäläisellä meni hermot herkän värin kanssa, joka jokaisen kauppareissun yhteydessä oli napannut mustaa auton kyljestä. No, oranssiin taittava punainen ei liene yhtään sen turvallisempi vaihtoehto, mutta pääsee testiin. Väri on ainakin ihana! Toinen kauppareissutakki on KappAhlin alerekistä kesällä bongattu sininen bomber.

Siinä missä keväällä käytössä olleet kengät ovat auttamatta jääneet pieniksi ajavat vanhat hanskat sen sijaan vielä virkansa. Kuvassa olevien lisäksi löytyy myös muutamat lapaset - niin ohuemmat kuin paksummatkin. Kengäosasto meni syksyä vasten pääsääntöisesti uusiksi. Ainoastaan keväällä Crocsin kanssa tehdystä yhteistyöstä peräisin olevat sadesaappaat mahtuvat, sillä valkkasin tuolloin tietoisesti isomman koon. Waterproof-tekstillä varustetut nilkkurit löytyivät Dinskosta meidän Turun reissun yhteydessä ja pari viikkoa sitten tuli tilattua Crocsin lämpimämmät saappaat. Kuivilla keleillä käytössä on edelleen keväällä ostetut lenkkarit. Nyt vaan toivon, ettei jalan uusi kasvupyrähdys satu keskelle syksyä, kun koossa 27 on pysytty jo pitkään.

Vaikka äitiyttä alkaa olla takana lähemmäs kolme vuotta on syksy jotenkin todella petollista aikaa vaatteiden suhteen. Milloin lapsella on liikaa päällä, milloin taas liian vähän. Sama koskee toisaalta myös omaa pukeutumista. Viimeksi eilen aamulla palelin hiekkalaatikon reunalla kun taas iltapäivällä hikoilin pienen porsaan lailla bussissa. Aurinkoiset syyspäivät on kuitenkin ihanan piristäviä kun tietää mitä on tulossa.

12.9.16

Rv30+0

idkuva

"Enää 10 viikkoa jäljellä! Oletkohan sinä yksi niistä, joihin äkkiä iskee aikapula?" sanoo Vau.fi raskausviikkovihkonen. Enpä taida olla. En, vaikka tällä kierroksella kaikki tuntuu lykkääntyvän pidemmälle kuin esikoisen kohdalla. Viime kerralla meillä taisi olla jo pinnasänkykin kasassa ja pedattuna näillä viikoilla ja vauvanvaatteet kaapissa pestynä. Kuteet odottavat edelleen pesua ja kaikki pikkujutut on edelleen hankkimatta. Samoin ne sisarusrattaat, joiden tarpeellisuus on tulevan isoveljen kanssa osoitettu viime aikoina. Tällä kertaa mä kuitenkin tajuan, että kauppaan pääsee ihan aikuisten oikeasti vauvan syntymän jälkeenkin.

Aika menee nopeasti ja saa mennäkin. Ne pienet sukat ja kynsisakset ehtii kyllä hankkia. Varmasti myös vaipat. Tämä odotus tuntuu niin rennolta, huomaamattomalta, että välillä miettii ehtiikö pää edes mukaan. Tajuaako sitä edes, että lapsia on kohta yhden sijasta kaksi ennen kuin se toinen on oikeasti siinä käsivarsilla? Miten sitä psyykkaisi itseään vauvan tuloon, kun kaikki aika menee arjen pyörittämiseen? Samalla tuntuu kuitenkin helpottavalta, ettei tokan kohdalla joudu vastaavaan raskaus- ja vauvakuplaan kuin ensimmäisellä kerralla, sillä elämässä on niin paljon muutakin, toistaiseksi akuutinpaa. 

Samanlaisia ajatuksia on ollut ajankulun suhteen esikoista odottaessa lokakuussa 2013: 
"Tiedän, tulee ihmeteltyä turhan paljon sitä mihin aika katoaa, mutta pakko taas todeta: Mihin tää aika on oikein mennyt? Uskomatonta, että ollaan jo tässä vaiheessa, 31. raskausviikko menossa. Kohta on jo marraskuu ja sitten se kauan odotettu joulukuu...

Kaikin puolin koko raskaus on mennyt paljon helpommin kuin kuvittelin (pitääkö koputtaa puuta?). Toki näitä vaivoja ehtii vielä tulla, mutta tähän asti on päästy helpolla, vaikkakin kieltämättä odotan sitä, että pystyn kävelemään ilman supisteluja ja kovempaan tahtiin kuin nykyistä etanavauhtia. Niin kauan kun mennään ilman särkyjä ja jomotuksia olen enemmän kuin tyytyväinen!"

Samoilla linjoilla ollaan tälläkin kertaa. (Ja hei, painoakin on tullut vain viitisen kiloa, vaikka näiden kuvien perusteella tilanne näyttää ihan muulle, hahah!) 

2.9.16

Vauvat ei tule ulos kuin synnyttämällä


Mitä ajatuksia sulla onkaan tulevaa synnytystä koskien kun tuo edellinen kerta oli vähän raju? kysyi neuvolatäti viitaten pojan vaikeaan happivajeeseen ja pariin infektiodiagnoosiin, jotka siivittävät meidän alkutaivalta muutama vuosi sitten. Muutenhan synnytyksessä ei ollut tuolloinkaan mitään rajua - kaikki meni mallikkaasti pidemmän kaavan mukaan ja meikäläisen olo omasta infektiosta huolimatta oli super heti synnytyksen jälkeen (lukuun ottamatta sitä, etten pystynyt hormonihuuruissa nukkumaan viikkoon sairaalassa lähes ollenkaan...).

Viime aikoina mieleen on pakostikin noussut ajatus siitä, ettei vatsan asukas tule ulos muuta kuin synnyttämällä, ei vaikka tuleva isoveli kyseleekin viikottain koska pikkuveikka tulee leikkimään. Fiilikseni synnytystä kohtaan ovat onneksi kaikkea muuta kuin pelokkaat - vastaan on otettava se, mitä annetaan. Pelkääminen ei auta mitään. Mikäli vaikea syntymäasfyksia olisi jättänyt esikoiseen merkkejä esimerkiksi cp- tai kehitysvamman muodossa olisi ajatusmaailma varmasti ihan toinen. Olisin kauhuissani. Nyt voin vielä naiivistikin kuvitella, että kaikki menee varmasti hyvin tälläkin kertaa. Joohan. Ja toisaalta jos ei mene, niin me kyllä selvitään siitä. Pakko.

Itse asiassa odotan uutta synnytystä koko ajan enemmän ja enemmän innoissani. Haluan taas kokea sen sekopäisen tunneskaalan mitä siihen sisältyy, kerätä uusia muistoja ja tietysti ennen kaikkea saada oman pienen syliini - tapahtui se sitten heti tai vasta päivien päästä, vaikka yhtenä suurimpana haaveena onkin saada oma lapsi rinnalle heti syntymän jälkeen ja välttyä vauvateholta.

On toki pari muutakin asiaa, jotka aiheuttavat jo ennakkoon pientä tuskanhikeä. Ajatus sektioon joutumisesta on kaikkea muuta kuin mieltänostattava, eikä epparinkaan leikkaaminen mitään riemunkiljahduksia saa aikaan, kun viimeksi selvisi pintanaarmuilla ja parilla hassulla tikillä. Tärkeintä kuitenkin on, että meidän (niin lapsen kuin omankin) hyvinvoinnin eteen tehdään kaikki vaadittava.

Fiilikset on siis aika lailla hyvät ja tässä vaan odotellaan h-hetken lähestymistä.