26.8.16

Kipeän lapsen paikka on kotona


Ei tarvittu kuin yksi kerho- ja perhetupakäynti ja jo ollaan flunssassa. Pakko sanoa, ettei mikään ihme. Jos paikalla on yksikin lapsi, jonka räkäisyyden ja yskän havaitsee jo toiselta puolelta huonetta, ei ole outoa jos puolet ryhmästä on taudin omia. Toki se räkätauti on voinut meihin iskeä muutakin kautta. Edellisestä vastaavasta altistuksesta on aikaa, joten vastustuskyky ei liene paras mahdollinen ja ollaan koko perhe alttiita taudeille.

Selvästi sairaan lapsen paikka on kuitenkin kotona. Jos nenä valuu solkenaan ja yskä vaivaa on musta oikein pitää vielä muutama lepopäivä - etenkin jos kyseessä on vapaaehtoisuuteen perustuva häppeninki, ei päivittäinen hoidontarve. Ja erityisesti kun pienimmät mukana olevat ovat vauvoja! Kuumeettomuutta pidetään yhtenä olennaisena piirteenä, mutta tietynlainen yleisvoinnin tarkkailu ei varmasti tee yhtään huonoa.

Jokaisella vanhemmalla terveen määritelmä tuntuu olevan omanlaisensa ja kukas muu sitä tuntee oman lapsensa kuin äiti tai isä. Monilapsisissa perheissä esimerkiksi flunssat saattavat kiertää viikkoja jäsenestä toiseen, mutta silti sitä toivoisi, että ennen suuren lapsiryhmän keskelle menemistä jokainen katraasta olisi siinä kunnossa, ettei pärskiki menemään pitkin seiniä.

Onneksi meillä on yleensä päästy sairauksien suhteen vähällä - niin määrällisesti kuin laadullisesti. Tällä hetkellä räkäinen poika kävi pieni lämpö päällä nukkumaan. Viime yö oli levoton liman ja siitä johtuvan yskän takia, mutta se ei ole mitään verrattuna kaverin kolmevuotiaan kokemaan vastaavassa tilanteessa. Siinä missä meillä nukutaan huonosti ja herätään köhään saattaa tuo astmapotilas vaatia pikaista hoitoa ja ambulanssikyydin sairaalaan ihan vaan siksi, että joku ei ole malttanut sairastaa sitä "pientä flunssaa" loppuun asti kotona, toiselle kun sama tauti voi olla vaan nuha ja toiselle vakava yleiskunnon heikentäjä.

Meikäläinen lähtee nyt tästä pieni kuumehiki päällä teen keittoon...

25.8.16

Onko väärin jos ei säästä paljon mitään?

IDKUVA

Ai teille tulee toinen poika, sittenhän sulla on vaatteetkin valmiina! Tähän lausahdukseen olen törmännyt useasti viime kuukausina. Oletus siitä, että meillä on varasto täynnä esikoisen vanhoja vaatteita odottamassa pikkuveljen syntymää elää vahvana niiden keskuudessa, jotka eivät kovin tarkkaan tunne mua. Meikäläisen kirppishulluus on kuitenkin kahden suuntaista - siinä missä tykkään tehdä löytöjä on myös vapauttavaa päästä vanhoista tavaroista eroon (ja tehdä hyvä tili). Toisaalta meille ei miehen mielestä alun perinkään pitänyt tulla toista lasta seuraavaan kymmeneen vuoteen ja eräänlaisena surutyönä tuli myytyä varastoja tyhjäksi ennen kuin äijänkin mieli (onneksi) muuttui.

Toki meillä on säästetty joitakin vaatteita. Löytyy mm. 56cm kaukalo/lämpöpussi, musta karvahaalari, esikoisen kotiutumisvaatteet, pieniä bodeja, joitakin isompia merkkivaatteita sekä talvikamppeita Crocsin kengistä haalareihin. Pääsääntöisesti pikkuveikka ei kuitenkaan tule kulkemaan veljensä vanhoissa kuteissa - ei alussa, eikä tulevaisuudessa. Sitä mukaa kun tulevan isoveljen vaatteet jäävät pieneksi (tai äiti kyllästyy...) päätyvät vaatteet kirpputorikuormaan helmiä lukuun ottamatta.

Jonkun mielestä tälläinen toiminta saattaa olla ihan päätöntä, mutta tilanpuutteen ja ennen kaikkea meikäläisen oman maun muuttumisen takia vaatteiden säilöminen useiden vuosien ajan tuntuu hölmöltä ja ei vaan suoraan sanottuna onnistu. Näkisin jatkuvasti punaista jos pitäisi olla etsimässä sopivia säilytyslaatikoita, johon vaatteet sulloa tai miettiä mihin boksit sitten pistää. Syy miksi toimin kuten toimin lienee kuitenkin se, etten alun perinkään tottunut säilömään kuteita juurikin tuon "ei meille toista tule" -ajatuksen takia.

Kuvissa niin käyttämätöntä Rodinia, kirppisostoksia (Lundmyr ja musta Newbie) sekä esikoisen vanha Seppälän kuumailmapallobody.

Löytyykö täältä muita, jotka myyvät vaatteet eteenpäin sitä mukaan kun ne jäävät pieniksi vai jemmataanko teillä pääsääntöisesti kaikki isommilta pienemmille?

21.8.16

Kumpu ja raskauskuulumiset


"Kolme kuukautta laskettuun aikaan." totesin miehelle eilen autossa. "Täh, eikä ole!" oli vastaus. Miten se on mahdollista? Huomenna starttaa jo 28. raskausviikko. Mihin tämä aika katoaa? Miksei tietokoneen kuvatiedostot pursua mahakuvia, missä on mun kauniit odotusvaatteet, jumalattoman iso vatsa, missä vauva-aiheiset teokset, joita lukea iltasella teekupin äärellä? Eihän tässä ole ehtinyt tai jaksanut.

Raskaus on sujunut tähän asti pääsääntöisesti helpoissa merkeissä. Välillä supistelee, mutta samaa teki ekallakin kierroksella. Tänään tosin rankemmin kuin tähän asti pitkin päivää ja mies heitti jo vitsinä, että nytkö se tulee... Huh, toivottavasti ei. Viimeistään seuraavassa neuvolassa aion pyytää päästä lääkärille tarkistuttamaan, että kaikki on kunnossa mistä olikin jo viimeksi terkan kanssa puhetta. Mulle on hiljalleen noussut päähän ajatus, ettei tällä kertaa mennä yhtä vahvoille viikoille kun esikoisesta, mutta toisaalta silloinkin oli samanlaisia fiiliksiä ja jätkä syntyi vasta rv41+4.

Vatsa on edelleen aika pieni (sf-mitan suhteen mennään alimmalla käyrällä), joskin toki ihan näkyvä, kuten näillä viikoilla kuuluukin. Tämä mun päähän iskostunut "tokalla kierroksella olet jo aikaisin valtava" -ajatus on kuitenkin osoittautunut täysin vääräksi.

Tällä viikolla jouduin ramppaamaan kahteen otteeseen verikokeissa ensin torstaina veriryhmävasta-ainetutkimuksessa sekä sikiön veriryhmän määrityksessä ja perjantaina vuorossa oli etukäteen pelkäämäni sokerirasitus. Entisenä piikkikammoisena olen super tyytyväinen omaan suoritukseeni, jonka lisäksi olen todella kiitollinen mukavasta ja osaavasta henkilökunnasta. Ajanvaraussysteemi on myös plussaa, kun ei ehdi jännittää odotushuoneessa, vaan pääsin molempiin kokeisiin jopa etuajassa. Erityisesti sokerirasitusta kammosin toden teolla, sillä esikoisen raskauden kohdalla päädyin mittailemaan terveyskeskuksen lattiaa pyörtymisen ollessa todella lähellä. Tällä kertaa selvisin kuitenkin paremmin. Olo oli siedettävä koko ajan, mutta varmuuden vuoksi valitsin makuupaikan heti alusta lähtien. Nyt vaan toivotaan, että molempien kokeiden tulokset ovat kondiksessa.

Pikkutyyppi on vatsassa hyvin eläväinen, eikä tähän mennessä ole tarvinut ajatellakaan liikelaskentaa tai olla huolissaan. Kaikki arvot ovat myös kunnossa (hemoglobiini ja verenpaine), joten anakin toistaiseksi tässä mennään vaan päivä kerrallaan kohti marraskuuta odotusfiilis päällä. Kolme kuukautta. Samaan aikaan toivon, että aika vaan vilistäisi ohi, sillä mitään akuuttia ei ole enää hankkimatta, mutta pieni jännitys painaa vatsanpohjassa, kun miettii mitä kaikkea sitä onkaan edessä.

20.8.16

Minun pitkätukkainen poikani


...ei ole enää pitkätukkainen. Siinä missä omat hiukset ovat sivuseikka, on pojan kuontalo ollut mulle henki ja elämä. Okei, pientä liioittelua ilmassa. Olen kuitenkin monet kerrat päästänyt suustani toteamuksen, että meidän pojalla on pitkät hiukset ja pysyy. Piste. Sitten iskä tiputti vahingossa purkan lapsen päähän, sitten niihin jäi kiinni Brion akkukäyttöinen juna. Sitten tapeltiin harjaamisesta ties kuinka monetta kertaa. Sitten isommat lapset tytöttelivät tätä leikkipaikalla, samoin jotkut vanhemmat kirpputorilla autuaan tietämättöminä, että kyseessä saattaisikin olla poika...

Samaan aikaan olin saamaton. Toisaalta myös pelkäsin miten poika suhtautuu kampaamovisiittiin, eikä mulla ollut hajuakaan minne veisin tämän hiustenleikkuuseen. Hiukset olivat saaneet kasvaa vapaina päälle 2,5 vuotta lukuun ottamatta sitä kertaa, kun päätin lyhentää etutukkaa huonoin tuloksin. Nyt oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että jos pisimmät haituvat eivät olleet suusssa oli etuosa silmillä, joten ei muuta kuin kampaajalle.

Itse leikkuu meni hienosti. Kampaaja oli nopea (joskin vähän tympeä ja ilmeisesti ei kovinkaan tietoinen lasten kehitystasosta... Se kelle olisi haluttu oli valitettavasti kesälomalla) ja poika malttoi istua tuolilla jännittyneenä ilman mitään kommervenkkejä, vaikka oltiin varustauduttu viihdytyskeinoilla. Tästä oli jopa huvittavaa, kun karvatupsut tippuivat mahalle. Oltiin tyytyväisiä lopputulokseen, joskin voin nolona myöntää, että mun teki vähän pahaa katsoa kun enkelikiharat tippuivat lattialle.

Uudella lyhyellä tukalla on kuitenkin hyvä aloittaa ensi viikolla kerhokausi ja palata arkeen. Mies hoitakoon meillä jatkossakin pitkätukkaisen tyypin virkaa.

13.8.16

Ei ihan yhden pysähdyksen taktiikalla


Kuuttasataa kilometriä lähentelevä automatka ja 2,5-vuotias kyydissä. Lähdettiin ajamaan kohti miehen pappalaa ilman ennakko-odotuksia matkan kestosta tai laadusta - pysähdytään kun tarvitsee, eikä mihinkään ole kiire. Oltiin ajettu päälle sata kilometriä, kun takapenkiltä alkoi kuulua pientä kaontaa. Meikäläisen sydän hyppäsi kurkkuun ja olin valmis kääntymään kotiin. Matkapahoinvointi, ei jätkä ole koskaan voinut huonosti autossa, vaikka ollaan kaasuteltu pidempiä matkoja tiheään! Onneksi pieni ulkoilu bussipysäkillä auttoi ja päästiin seuraavalle ABC:lle täyttämään vatsaa, jonka jälkeen koko pahoinvoinnista ei ollut tietoakaan.

En olisi koskaan uskonut kuinka kivuttomasti reissaaminen sujuisi. Pikkujätkä viihtyy autossa erinomaisesti. Mennessä pysähdyttiin kolmesti - aamupalalle, lounaalle ja pikakahveille (plus se parin minsan bussipysäkkiulkoilu), tullessa ainoastaan kahdesti (lounaalle ja välipalalle). Olin valmistautunut kiukkukohtauksiin, kun istuminen alkaa tylsistyttää ja toisaalta siihen, että poika nukkuisi ainakin puolet matkasta, mutta kumpikaan ei toteutunut. Mennessä torkkumiseen meni alle tunti, tullessa maksimissaan 1,5 tuntia kahdessa erässä. Kaikki pysähdykset tapahtuivat ABC-asemilla, joista saatiin niin vatsa täyteen, vessa-asiat hoidettua kätevästi sekä poika pääsi purkamaan energiaa leikkipaikoilla niin sisällä kuin ulkona.

Toki meillä oli myös muutamia viihdytyskeinoja takaamassa ajon sujuvuuden. Menomatkalla lapselle riitti pitkään pikkuauton renkaiden näprääminen ajankuluksi. Jossain vaiheessa kuunneltiin meikäläisen kännykästä varmaan tunnin ajan toistolla Juice Leskisen Haitaribussia (pojan tämän hetken lempparibiisi) ja erään ABC:n Kirjapörssistä napattiin mukaan luontokirja äänillä, josta riitti huvia pitkään. Takaisinpäin ajaessa turvauduttiin niin ikään älypuhelimen hienouksiin ja Youtuben autovideoihin sekä Mother Goose Club -biiseihin. Myös riisikakkujen syöminen ja heinäpaalien bongaaminen ohi vilistäviltä pelloilta oli toisesta viihdyttävää.

Vaikka matka sujui mukavasti oli mahtavaa kääntää auto omalle parkkikselle. Kovasti meitä kutsuttiin tuomaan pikkuveli näytille ensi kesänä, mutta koitin olla lupaamatta vielä mitään. Katsotaan ensin onko tuleva pieni yhtä helppo kuin isoveljensä ja miten tämä suhtautuu autossa kökkimiseen.

Autoilut eivät loppuneet meidän loman osalta vielä tähän, sillä ensi viikolla suuntana on Naantali ja Turku, jotka onneksi ovat paljon lähempänä kuin Oulun yläpuolella sijaitseva Ii.

8.8.16

Jaa parhaat Oulu & Turku -vinkit!


Me ollaan lomatunnelmissa. Tuleviin viikkoihin mahtuu eri mittaisia reissuja ympäri Suomen - niin vanhaan tuttuun Helsinkiin, jonkin verran nähtyyn Turkuun ja kerran virailtuun Ouluun nyt muun muassa.

Heittäkäähän lukijat mitä Oulussa ja Turussa voisi mahdollisesti puuhata perheen kesken, kun matkassa on 2,5-vuotias. Jonkin verran mulla on ideoita, mutta olisi hauska kuulla mitä suosittelisitte. Myönnän avoimesti, että mun shoppailuhammasta lastenvaatteiden ja kirppisten osalta hieman kutkuttaa, joten vinkit silläkin saralla ovat tervetulleita! Näillä näkymin sää ei suosi ainakaan Oulu-visiitin ajankohtana, vaan sadekuurot kiusaavat pitkin päivää.

Teidän vinkeistänne ja paikoista joissa tullaan käymään kirjoittelen oman postauksen kunhan reissut on reissattu. Samoin on luvassa tekstiä siitä, miten päälle 500 kilometriä taittuu autolla suht vilkkaan taaperon kanssa.

5.8.16

Äiti, joka pelkäsi väsymystä


Väsymys. En luultavasti tiedä oikeasta väsymyksestä mitään. Meidän eka vauvavuosi oli suht helppo, poika heräili maksimissaan kahdesti yössä ja syötyään nukahti heti takaisin unille. Ainoastaan ensimmäinen pieni flunssa jätkän ollessa kymmenisen kuukautta aiheutti valvomista, ei kuitenkaan mitään maata kaatavaa.

Silti huomaan edelleen eläväni asenteella "Pakko nukkua kun saa!". Pelkään väsymystä, sellaista pientäkin, sillä tiedän reagoivani unenpuutteeseen vahvasti. Olen välittömästi kärttyinen, voimaton ja aina on myös vaarana, että aurallinen migreeni pelottavine puutumisoireineen tulee kylään. No thanks.

Haluan pitää kiinni rutiineista, jotta tiedän lapseni käyvän ajoissa nukkumaan, sillä silloin itsekin pääsen yöpuulle kun siltä tuntuu. Koitan välttää liian myöhään nukuttuja päikkäreitä sekä tapahtumia, jotka johtavat pojan yöunille käymisen siirtymiseen. Välillä tuntuu hullulta miksi stressata moisesta - mitä sitten jos lapsi käy välillä myöhemmin nukkumaan ja omatkin unet siirtyvät? Ja kyllähän me välillä (suht usein) reissataan niin, että poika nukkuu autossa vasta ilta kuudelta ja tällöin Nukkumatti kolkuttaa oven takana yleensä myöhemmin kuin tavallisesti, mutta näilläkin kerroilla koitan sumplia aikataulut mahdollisimman palveleviksi.

Kun kuulen miten pienten lasten vanhemmat puhuvat iltamenoistaan mietin vain, että miten he jaksavat, kun itselle yksi luokkakokous tai myöhään kestäneet Taru Sormusten Herrasta -leffat tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä. Toisaalta yllätyin, etten elokuvien jälkeisinä päivinä tarvinnutkaan päiväunia, vaikka tilaisuus olisi mulle suotu. Ajatus baariin menosta (muuta kuin keikkamielessä) ja valvomisesta tuntuu vastemieliseltä, mikä olikin myös yksi pääsyy miksi päätin jättää alkoholin kokonaan pois.

Olen koko aikuisikäni kaivannut yllättävän paljon unta pitääkseni mielen virkeänä ja itseni tyytyväisenä. Toisaalta ekakaan vauva-aika ei ollut loppujen lopuksi niin iso kolaus jaksamiselle kuin etukäteen pelkäsin. Silti tuleva herättää pientä kammoa, kun mukana elossa on tuolloin lähes 3-vuotias jääräpää, joka osaa temperamentillaan aiheuttaa harmaita hiuksia jo tässäkin vaiheessa. Pitääkö hormonit mut skarppina vai tuleekohan tää "uninatseilu" jatkumaan siihen asti, että lapset ovat teini-iässä...?

Tätä on hyvä kirjoittaa, kun poika skippasi päiväunet yrityksestä huolimatta ja päätti käydä yöunille klo 19.20.

4.8.16

Parin päivän takaa


Niinhän siinä kävi, että meikäläisen lapsivapaan (lisää edellisessä postauksessa) kruunasi ilta-ajelut kaksistaan miehen kanssa. Oman auton ollessa huollossa laina-auton virkaa toimitti tän vuoden Vw:n turbo Beetle, joten huristelu sateenkaaria bongaten (ja irtareita hakien...) ei ollut yhtään hullumpi tapa viettää aikaa kaksistaan. Onneksi lapsi oli juuri tuona päivänä hoidossa, eikä tarvinnut alkaa virittämään turvaistuinta moiseen "perheautoon", vaikka pikkujätkä olisi varmasti menopelifanina ollut ihan fiiliksissä.

Pitkästä aikaa tuli taltioitua myös omaa ulkomuotoa. Instagramin puolella on jo pariin otteeseen vilahtanut mun uusin lempparimekko, kirppikseltä bongattu Zaran ihanuus, jonka A-linjaiseen varjoon kasvanut kumpu jää aika hyvin piiloon. Samalla kirpputorikierroksella löytyi muuten myös muita kivoja vaatekappaleita mekoista villapaitoihin.

2.8.16

Äidin (lapsi)vapaapäivä


Harvinaista herkkua. Istun sängyssä kannettava sylissä ja seuraavat tunnit olen ihan omissa oloissani ennen kuin mies tulee töistä. (Tämä käy tosin ensin viemässä auton huoltoon ja mikäli laina-auto on yhtä jees kuin aiemmin vaadin päästä pienelle ajelulle.) Sitten saadaan olla vielä muutama hetki keskenämme ennen pojan kotoutumista Stadin mummilasta.

Mitä äidin vapaapäivään kuuluu? Aamu alkoi äitiysneuvolakäynnillä (josta kirjoittelen lisää myöhemmin), joka olikin pääsyy siihen, että pikkujätkä lähti viettämään päivää toisaalle. Neuvolasta suuntasin suoraan ruokakauppaan. Vaikka meillä muuten vältellään valmisruokia, eikä osteta sokeroituja tuotteita tekee tämän päivän ruokailut poikkeuksen lounaan ja välipalan osalta. Jos totta puhutaan himoitsen ihan törkeästi sipsejä, mutta hillitsin itseni ja päädyin nappaamaan "korvikkeeksi" valmiit tortillat ja rahkan. Illalla taas syödään miehen kanssa joko itse tehtyä pizzaa tai lohkoperunoita salsakastikkeella...

Neuvolasta saatu raskaustodistus motivoi mut hoitamaan Kela-asiat välittömästi kuntoon. Nyt on rahahakemukset ja äitiysavustuspaperit pistetty menemään. Miten helposti ja nopeasti kaiken pystyykän hoitamaan, kun 2,5v assistentti ei ole painamassa enteriä liian aikaisin...

Lapsivapaaseen päivään kuuluu valitettavasti myös siivoamista. Tarkoitus olisi saada kämppä kuntoon - hinkata wc ja kylpyhuone putipuhtaaksi, samoin pyyhkiä pölyt joka paikasta ja imuroida. Lisäksi tavoitteena on tyhjentää pienimmät vauvanvaatteet laatikoista kaappiin omalle paikalleen ihan vaan siitä syystä, että pysyn kirjoilla mitä kaikkea meiltä löytyykään ja mitä pitäisi vielä hankkia.

Kaiken edellä mainitun lisäksi aion hemmotella, vai pitäisikö sanoa huoltaa, itseni kuntoon. Hiusten väriä meinasin hieman fiksata sävyttävällä hoitoaineella ja ihokin pitäisi kuoria ja rasvata. Enköhän mä myös ota pienet päikkärit jossain välissä (heti kohta). Lisäksi haavelisin ehtiväni napsia jossain välissä myös masukuvia sekä kirjoittamaan muutaman tekstin jemmaan tänne blogin puolelle.

Mitä muiden äitien lapsivapaisiin päiviin kuuluu jos sellainen sattuu eteen?