31.5.16

Taas "pelkkä" kotiäiti


Olen päässyt (joutunut?) kirjoittamaan vastaavan postauksen monesti aiemminkin. Meikäläisen opiskelijastatus alkaa olla taas taakse jäänyttä. Todistus on kohta kourassa, vuoden mittainen koulujakso on ohi ja olen taas "vain" kotiäiti. Okei, pitkälti olen ollut kotona koko ajan tehden töitä itsenäisesti ja lähiopetuspäivät on hoidettu isovanhempien voimin, mutta kohta viimeisetkin velvollisuudet kodin ulkopuolella jäävät.

En myöskään ole menossa ensi syksynä kouluun, en vaikka se viimeisin hakutoive tärppäisikin. Maisemanvaihdos, hoitopaikan järkkääminen ynnä muut käytännönjutut tuskin järjestyisivät niin nopeasti ja sulavasti, että olisi järkeä totuttaa esikoinen uuteen arkeen vain muutaman hassun kuukauden takia ennen äitiysloman alkamista. Ja toisaalta päästiin miehen kanssa sopuun, että muutto uuteen kaupunkiin tapahtuu vasta vuoden päästä ja tämä rakas kolmio on meidän kotimme ainakin ensi kesään. Toki se opiskelupaikka olisi silti hienoa saada jemmaan.

Viime aikoina on puhuttu kotihoidontuen uudistuksista, kotona olon jakamisesta isän ja äidin välille, jopa 6+6+6 -mallista, siitä miten naisen 80 senttiä ei koskaan yllä miehen euroon jos naiset hoitavat lapset kotona ja niin edelleen. Olen toistaiseksi naiivisti yrittänyt lukita korvani tältä keskustelulta. Tasa-arvo - hyvä. Isien oikeudet - hyvä. Mutta se, että lasten hoitaminen kotona tehtäisiin entistä tukalammaksi esimerkiksi meidän kaltaisillemme perheille - ei hyvä.

On tietysti mahtavaa, että isien oikeuksista puhutaan. Totta kai myös isien pitäisi saada olla kotona lasten kanssa, nähdä ensimmäiset askeleet, kuulla ensimmäinen sana, vaihtaa kakkavaippoja yhtä lailla kuin äitienkin. On vain muutamia muttia. Esimerkiksi meidän kohdalla isän kotiin jääminen on täysin pois suljettua. Pyhällä hengellä kun ei valitettavasti osta ruokaa. Koti-isä ja opiskelijaäiti -yhdistelmä ei taloudellisesti toimi missään muodossa - ei ainakaan meillä. Miksi sitten tehdä lapsia? Siksi, että tieto isästä elättäjänä luo riittävän turvan. Ehkä se ei ole tasa-arvoista tai edes kaikkien silmissä fiksua, mutta se on päätös, jonka me olemme tehneet. Mitään meiltä ei puutu. Ei vaikka meikäläisen tilille tupsahtaa vaan parisataa euroa kuussa. Toisaalta mies ei edes halua kotiin lasten pääsääntöiseksi hoitajaksi, mikä niin ikään on mulle ihan fine.

Kotiäiti. Ei musta koskaan pitänyt tulla sellaista. Silti mä olen enemmän kuin onnellinen julistaessani, että tässä sitä taas ollaan ensin toisen lapsen syntymää odottaen ja sitten arjen ylä- ja alamäkiä kahden pienen apinan kanssa kokien. Sitä kuinka pitkään kuvio jatkuu ja minkä ikäinen numero kakkonen tulee olemaan hoitopaikan tarpeen sattuessa eteen ei voi vielä tässä vaiheessa edes arvailla. Toivoa saattaa, etteivät uudistukset tule voimaan kovinkaan pian ja että meikäläinen saa tulevaisuudessakin kotihoidontukea vielä sen hetken kun sitä tarvitsee sen sijaan, että olisin kotona ilman euroakaan, mikä on myös käynyt mielessä mikäli uudet kuviot ehtivät monen vuoden tappelun jälkeen käytäntöön toisen lapsen taaperoaikana.

Koen olevani onnekas, että mulla on ollut mahdollisuus hoitaa lapsi näin pitkälle kotona pientä perhepäivähoitajapyrähdystä lukuun ottamatta, vaikkei tämä arki uhmakkaan kohta 2,5-vuotiaan kanssa aina mitään herkkua olekaan ja vaikka opintopisteitä sai repimällä repiä, kun lapsen kanssa ei aina meinannut taipua hoitamaan kouluhommia ihan niin kuin piti. Mukaan on myös mahtunut (ja mahtuu varmasti tulevaisuudessakin) huonommuuden tunteita ja ristiriitaisia fiiliksiä koskien omaa etenemistä ja esimerkiksi uran puutetta. Lapset ovat kuitenkin pieniä vain hetken. Siinä missä jotkut aikaisin lapsensa hoitoon laittavat kokevat tulleensa arvostelluiksi, voisin väittää, että nykytilanteessa ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa jokaisen pitäisi olla tuottava yksilö eivät kotona pitkään olevat äidit ole ainakaan paremmassa arvossa. Vai mitä mieltä te olette? Oma tavoitteeni on koittaa päästä noista kelvottomuuden tunteista ja keskittyä tällä hetkellä tärkeimpään eli olemaan äiti lapselle ja alkutalvesta toivottavasti kahdelle.

Fakta on, että jokainen tekee omat päätöksensä omistä lähtökohdistaan. Toivottavasti tämä mahdollisuus suodaan myös tulevaisuudessa.

Suunnitelmia kesän varalle

idkuva

Mitäs kesäsuunnitelmia teillä on? Kysymys, joka tulee joka vuosi ihan puun takaa. Ei mitään ihmeellistä. Kuhan ollaan ja mennään. Ei ole tietoa koska mies pitää lomansa - sitten kun työmaa on saatu valmiiksi. Ei ole tietoa kuinka pitkään tämä on kotona, sillä jatko on ihan auki. Sitten kun uusi työmaa löytyy (eli tuskin nyt ainakaan viikkoa pidempään...). Onneksi on viikonloppuja.

En koskaan odota kesältä mitään suurta. Me ei liiemmin reissailla ulkomailla, vaan viihdytään kotimaan rajojen sisäpuolella, sillä kyllä täälläkin riittää tekemistä. Ehkä sitten kun lapsi (lapset) ovat isompia niin alkaa kaipaamaan jotain muutakin. Viime kesän suunnitelmista moni juttu jäi lopulta toteuttamatta ja voipi olla, että sama toistuu tälläkin kertaa. Vaihtoehtoja mihin suunnata on hyvä olla, jotta niistä voi sitten valita hetkeen sopivimman - tai olla valitsematta ja heittäytyä vain sohvalle.

Mutta näin hätäisesti mietittynä, mitä kaikkea tämän kesän listalta löytyykään?

- Hengailua lähes kodin vieressä sijaitsevassa Perhepuistossa ja Yli-Marolan kotieläinpihalla. Jälkimmäisessä käväistiinkin jo tällä viikolla.

- Käynti Heinolassa pitäen sisällään veljen moikkaamista tämän antiikkikaupalla, lintutarhavisiitin ja ehkä tutustumisen Harjupaviljongin vohvelikahvilaan.

- Tutustuminen Orimattilan kotieläinpuiston eläimiin. Paikka on tuttu omasta lapsuudestani, eikä mikään oikeastaan ole muuttunut näiden vuosien saatossa. Silti mesta on juuri sopiva 2,5-vuotiaalle ja mukava puolen päivän retkikohde - tai ainakin viime kesänä oli pojan ollessa vuotta nuorempi.

- Muumimaailma. Muumi-fanin äitinä tätä tuskin tarvitsee selittää. Matkaa Naantaliin on sen verran, että luvassa on luultavasti yhden yön reissu, jota tarvitsee hieman suunnitella erityisesti ajankohtansa puolesta.

- "Pieni" ajelu Iihin. Mies haluaisi kovasti kyläillä pappansa luona nyt kun matkassa on vain yksi lapsi. Katsotaan miten tämän loma sattuu.

- Korkeasaari-käynti. Viime kesällekin suunniteltu retki jäi toteuttamatta, mutta tänä kesänä pieni mies on sen verran isompi, että homma voisi olla järkevää toteuttaa. Ja kieltämättä olisi itsekin hauska nähdä eksoottisempiakin eläimiä hevosten ja lampaiden lisäksi.

- Satamakahveja, mansikoiden ja herneiden ostamista torilta, yön tai parin retkiä mummolaan, johon on ilmestynyt pieni uima-allas ja pappa on jopa rakentanut oman hiekkalaatikon, joka pitäisi päästä testaamaan, satunnaisia uimarantakäyntejä, kyläreissu mökille... Onhan noita.

Silti mä odotan malttamattomana syksyä, isompaa mahaa, kasvavaa perhettä ja uutta (vanhaa) arkea.

Kuvat viime kesältä. 

27.5.16

18 kertaa jatka lausetta

En ymmärrä... että kohta on jo kesäkuu. Mahtavaa! Ajanjuoksu on jotain ihan uskomatonta.

Seuraavaksi ajattelin... maata edelleen tässä ja odottaa miestä kotiin töistä ja poikaa mummilasta. Piti siivota, piti tehdä sitä ja tätä, mutta tasan makaan sängyssä kun kerran on tilaisuus.

Viime aikoina... olen ollut kiukkuinen ja mielialat ovat vaihdelleet kuin fiilikset vuoristoradassa.

En osaa päättää... edelleenkään mikä musta tulee isona. Kohtalolla (tai no pääsykokeiden arvostelijoilla) on ollut sormensa pelissä, mutta en jää surkuttelemaan sulkeutuneita ovia, sillä uusia tuulia on silti luvassa.

Muistan ikuisesti... kun tapasin miehen ekaa kertaa ja mietin miksi tuo outo hevariäijä tuijottaa niin vihaisesti.


Päivän paras juttu... on ehdottomasti päättynyt opintovuosi! Ei enää paniikkia koska lapsi käy nukkumaan, että pääsee photaroimaan teatterikuvia tai lastenvahtikuvioiden setvimistä lähiopetuspäiviksi.

Noloa myöntää, että... tosiaan tipuin Muotoiluinstituutin pääsykokeissa kolmen päivän kidutuksen jälkeen, enkä päässyt haastatteluun asti. Ei siis mahista päästä kouluun.

Viikko sitten... tai no melkein viikko sitten saatiin tietää, että kaveripariskunnalla on laskettu aika vain muutama päivä meidän jälkeen. Ihan mahtavaa!

Kaikista pahinta on... kun mikään vaate ei näytä hyvältä päällä kiitos mahan, joka tällä hetkellä näyttää lähinnä sille, että olen vedellyt muutaman hampparin liikaa (mikä varmasti pitää paikkaansa). Joo, en keksinyt mitään syvällisempää. Tämän aamuisen vaatekriisin jälkeen asia on vaan mielessä.

Salainen taitoni on... kehittää uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle ehkä vähän turhankin nopeasti. Tai ei tällä kertaa uusia, vaan koittaa vauhdittaa niitä vanhoja. Mikään ei pidättele meitä enää Lahdessa, joten Helsinkiin muutto alkaa kutkuttaa entistä enemmän...

Jos saisin yhden toiveen, se olisi... että miehellä olisi enemmän aikaa ja jaksamista töiltään olla meidän kanssa.


Minulla on pakkomielle... ruokaan! Syytän raskautta. Kiloja on varmasti tullut ihan kivasti (ensi maanantain neuvolaa kauhulla odottaessa).

Söin tänään... herkullista ruokaa ja päättäjäiskakkua koululla. Viimeinen ateria.

Ärsyttävintä on... jatkuva väsymys, joka onneksi on hieman helpottanut sitten ekojen raskausviikkojen.

Tekisi mieli... mennä paistamaan pakastepizzaa, kun kukaan muu ei ole syömässä. Mitä mä sanoin siitä ruuasta.

Minusta on söpöä... kun lapsi nukahtaa Muumimamma kainalossa meidän väliin. Parin tunnin päästä herään toisen jalka suussa ja kiroan, että erehdyin nukuttamaan lapsen meidän sänkyyn.

Hävetti... kuinka saamaton olen ollut esimerkiksi kodin siivoamisen suhteen viime aikoina. Vielä tänne kaaoksen keskelle mahtuu!

Olenko ainoa, jonka mielestä... juuri tästä hetkestä nauttiminen on pirun vaikeaa. Vielä on opeteltavaa.


18.5.16

Alkuraskauden voinnit & fiilikset


14. raskausviikko. Yhtä aikaa ollaan jo niin pitkällä, mutta vasta niin alussa. Mitä näihin menneisiin viikkoihin on mahtunut?

Tehtyäni plussatestin menkkojen ollessa pari päivää myöhässä en meinannut uskoa silmiäni. Takana oli suhteellisen monta negatiivista (hei totta kai se testailu piti aloittaa ajoissa) ja olin ihan varma, ettei tässäkään kierrossa tärpännyt. Oireita ei ollut nimeksikään, eikä pienintäkään merkkiä siitä, että meikäläisen kehossa tapahtuisi jotain. Neuvolaan uskaltauduin soittamaan vasta reilu viikko kahden viivan ilmestyttyä tikkuun, varhaisultran varasin sen sijaan välittömästi sopivaan ajankohtaan (eli raskausviikolle 7) - ja siellähän se pieni möntti oli sydän sykkiväisenä.

Meni reilu puolisentoista viikkoa plussasta ja sitten ne iskivät - etominen ja väsymys. Aika, jolloin yöunet oli pakko aloittaa viimeistään ysiltä ja kymmenen tunnin jälkeen tuntui, ettei ole silmiä ummistanutkaan. Kaikki mahdolliset pojan päikkärihetket oli myös pakko käyttää nukkumiseen. Elämä suht vähän koisivan taaperon kanssa tuntui uuvuttavalta - onneksi poikakin yllätti ja veteli välillä jopa päälle pari tuntia päiväunia mun vieressä.

Esikoisen odotukseen verrattuna on tämä toinen kierros ollut selvästi rankempi, kun ei yksinkertaisesti voi ummistaa silmiään silloin kun nukuttaa. Aika kuitenkin kultaa muistot nopeasti ja totesinkin "pahimpana" aikana kylässä käyneelle serkulleni, että seuraavan kerran kun mulla on vauvakuume niin muistuta mua tästä hetkestä. Väsymys ei ole vieläkään väistynyt kokonaan, mutta aivotoiminta ja innostus erilaisiin juttuihin on palannut vanhalle tasolle. Lähes kaksi kuukautta tuntui kuitenkin menneen aika lailla unessa.

Entäs se kuuluisa pahoinvointi? No, viimeksi eilen meinasin oksentaa bussiin ja oli pakko poiketa ostamaan suolakeksejä ja vettä kyetäkseni viemään tavaroita kirpputorille. Tiedän, että olen päässyt suhteellisen vähällä, oksentanut olen kerran ja kiusana on ollut "vain" etova olo. Ekoilla viikoilla en uskaltanut liiemmin liikkua missään (ainakaan ilman muovipussia) ja esimerkiksi Helsingin reissut pojan mummilaan, pappalaan tai vaikkapa Lapsimessuille on ollut vaikea suunnitella etukäteen. Onneksi olo on parantunut jo huomattavasti alkuun verrattuna.

Ekoilla viikoilla mun kiusana käväisi myös aurallinen migreeni, johon mulla vaikuttavat niin stressi kuin hormonitoiminnan muutokset. Muina herkullisina arjen piristäjinä ovat toimineet hervoton hikoilu ja hengästyminen. Okei, on myös mahdollista, että olen vaan täysin rapakunnossa, mutta jonkinlaista muutosta edellä mainituissa on kuitenkin tapahtunut raskauden myötä...

Kaiken kaikkiaan olo on oikein toimiva, eikä vielä kovin raskaana oleva. Pieniä liikkeitä uskallan väittää tunteneeni muutamiin otteisiin ja varsinainen raskausmahakin on hieman koholla heti aamusta - ja muutama tunti ekasta syönnistä jo aikamoinen pötsi, sillä turvotus on täällä edelleen. Miehen tullessa töistä olenkin aina jo aikamoinen muumi... Kunnon raskausmaha saisi kasvaa ja äkkiä, sillä tämä outo välivaihe kun ei ole oikein slimmi, muttei vielä kunnolla raskaana olevankaan näköinen on etenkin pukeutumisen kannalta omituinen.

Äkkiä nää viikot vierii. Kuun lopulla onkin jo toinen neuvola ja heinäkuun alussa rakenneultra.

13.5.16

Perjantai 13. & nt-ultra


Hei, äiti kertoo sulle nyt salaisuuden. Äitin masussa on ihan pieni vauva. "EI! Fröbelin Palikat!"vastasi poika. Aha. Ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä. Olin kuvitellut astetta henkevämmän keskustelun ja odottanut pitkään, että saan sanoa toiselle suoraan, että marraskuussa meitä on luultavasti neljä. Susta tulee kuule isoveli. Kysyessäni myöhemmin muistaako pikkujätkä mitä äitin masussa on, vastasi tämä vain joo ja tökkäsi mua sormella napaan...

Olen ollut koko alkuraskauden pienen pelon vallassa, enkä ole antanut itseni nauttia. Tänään nähdessäni miehen kanssa pienet kädet, nenän, silmän alut ja jalat sairaalan screenillä oli pakko vuodattaa kyyneleitä silkasta helpotuksesta. Siinä se tyyppi heilui, tismalleen viikkoja vastaavan kokoisena, juuri sellaisena kuin pitikin. Niskaturvotusluku oli mitätön, eikä kohonnutta riskiä esimerkiksi Downin syndroomaan ole. Tästä eteenpäin en stressaa tai pelkää, vaan annan kaiken tulla sellaisena vastaan kuin tulee. Mä olen nyt täysin virallisesti raskaana.

Päivä ei muutenkaan ollut huono. Sähköpostiin tipahti pääsykoekutsu Turun AMK:n Taideakatemian (valo)kuvataiteeseen - nyt vaan pitäisi miettiä onko koko kouluun meneminen ylipäätään mahdollista sijaintinsa puolesta. Lisäksi vietettiin meidän opinahjon taidelinjojen kevätnäyttelyn avajaisia, joissa meikäläisenkin lopputyö roikkuu. Ja tulipahan sitä päivällä haettua muutamat vauvanvaatteet kirppikseltä ultran kunniaksi.

Tämä päivä on ollut huikea - kaikkea muuta kuin 13. päivä perjantailta odottaisi. Mikäli siis on yhtään taikauskoinen. Ainoastaan pahoinvointi on kiusannut pitkin päivää ja kieltämättä nyt väsyttää, sillä avasin aamulla silmäni ekaa kertaa vähän jälkeen neljän, enkä kyennyt oikein täpinöissäni ja jännityksessäni enää nukkumaan.

10.5.16

Melkein tavallinen päivä

idkuva

Äitienpäivä. Aika tavallinen päivä. Silti mukava sellainen. Mua ei yllätetty korteilla tai aamiaisella sängyssä. Tai no syötiin me aamupala sängyssä, mutta kannoin sen sinne itse. Poika heräsi kukonlaulun aikaan ja ehdin jo ennen seitsemää pyöräyttämään tuoreita kaurateeleipäsiä, jotka mussutettiin koko perheen voimin meidän parisängyssä murusista välittämättä, sillä päivään oli pakko mahduttaa vähän siivoustakin (pyykkivuori lähes selätetty!).

Lahjan olin valkannut edellisenä päivänä kauppakeskusreissulla Carlingsista ja maksattanut miehellä, nimittäin nuo kuvissa vilkkuvat kuminauhavyötäröiset shortsit, jotka eivät purista mistään toisin kuin lähes kaikki kaapista löytyvä. Ilma on todellakin suosinut viime aikoina, mutta kyllä mä hetkeksi vielä malttaisin luopua näistä shortsikeleistä.

Iltapäivällä suunnattiin Lahden satamaan miehen tarjoamille kahveille. Pikkujätkää ei tarvinnut kahdesti kehottaa laittaaan lippistä päähän ja kenkiä jalkaan, kun kerrottiin, että lähdetään syömään suklaakakkua ja herkullisia suolaisia piirakoita (sieni- sekä fetakasvis). Kahvila Karirannan sapuskat ei ole kertaakaan pettäneet. Vähän harmittaa, että jaettiin yksi pala makeaa kolmestaan, mutta eiköhän me ehditä kesän aikana vielä monesti herkuttelemaan.

6.5.16

Kouvolakirppistely

idkuva

Vietettiin alkuviikosta pari yötä porukoillani eli mummolassa. Matkan pääsyy oli saada työrauha sosiaalialan esivalintakokeen ajaksi ja eka ilta menikin siihen valmistautuessa. Ilma oli ihana ja poika ulkoili isovanhempiensa kanssa sen aikaa, kun meikäläinen yritti saada jonkinlaisen koulumoodin päälle. Katsotaan avaako sähköinen tentti ovet varsinaiseen pääsykokeeseen vai jääkö Lahden Muotoiluinstituutin valokuvaus ainoaksi koetukseksi.

Jostain on ilmestynyt ihan salakavalasti kesä mikä tuntui näkyvän jossain määrin kirpputorikierroksella. Tulossa on niin lopputyönäyttelyn avajaishäppeninkiä kuin todistustenjakoa ja kevätjuhlaa ja nyt löytyy ainakin muutama uusi mekko kaapista sekä poolo, jonka sopivuudesta juuri mulle en ole ihan varma. Pikkujätkäkin sai (taas) pari vaatekappaletta - punaiset housut, mustan t-paidan sekä henkselifarkut. Katsotaan mitä mieltä tyyppi on noista...

Olen osittain päättänyt, etten osta vielä mitään vauvanvaatteita, mutta kerta (tai neljä) kiellon päälle ei kai haittaa. Meikäläinen on raskauden suhteen edelleen jotenkin epävarma, enkä malta odottaa ensi viikolla koittavaa ultraa, jonka jälkeen päästään toivottavasti kertomaan pojallekin, mitä siellä äitin mahassa on. (Tyyppi kyseli, onko 56cm kokoinen karvahaalari tälle ja kuittasin utelun toteamalla, ettei ihan taida mahtua.) Tänään kuitenkin löysin dopplerilla ekaa kertaa pienen sydänäänet ja kieltämättä ainakin puolikas kivi putosi harteilta - siellä se napero yhä on.

Kaikki kuvien lastenvaatteet sekä mun kukkamekko ovat peräsin Kouvolan Vadelmatarhasta, jossa kävin nyt toista kertaa. Viime kerralla mukaan ei tainnut tarttua kuin pieni betoniauto. No, tällä kertaa pappa kustansi pojalle parin euron autorekan ja vaatteiden lisäksi meikäläisen kuitissa komeili muutama super edullinen Puppe-kirja. Muut ostokset löytyivät Centtilä-kirpputorilta, josta tuppaan löytämään suht harvoilla vierailukerroilla aina jotain itselleni.