30.4.16

Yhden yön hermoloma


Pitkästä aikaa - taas. Ja vappuja. Uskomatonta, että huhtikuu on loppumassa näillä näppylöillä ja tämä on mun neljäs postaus tässä kuussa. Väsymys ja pahoinvointi alkavat onneksi kaikkoamaan, kun 12. raskausviikko alkaa muutaman päivän päästä. Olo on ollut sen verran skarppi, että uskalsin lähteä Even luokse yökylään ja juhlimaan tämän synttäreitä. Yhden yön breikki arjesta teki ihan terää, hermot on olleet sen verran kireällä viime aikoina. Jos olisin ollut fiksu, olisin käyttänyt tämänkin ajan pääsykokeisiin lukemiseen ja lopputyön kuvaamiseen, mutta kun kerran tuli tilaisuus päästä vähän erilaisiin maisemiin, teki mieli se käyttää.

Meikäläisen päästyä eilen illalla junailun päätteeksi määränpäähän suunnattiin ulos syömään ja siitä ruokakaupan kautta Evelle katsomaan leffaa jätskikippojen ja suklaan kera. Ollaan nähty viimeksi tammikuussa, joten kuulumisten vaihtamiseen meni myös aikaa. Tosin oltiin molemmat yhdentoista aikaan ihan valmiita petiin.

Ihanan hitaan (heräsin tietysti seitsemältä, mutta nousin vasta ysiltä) ja kaurapuurottoman aamun jälkeen valmisteltiin synttärikestejä ja kaiken ollessa muuten valmista haettiin pihalta vielä valkovuokotkin maljakkoon. Ihmismäärän kasvaessa iskettiin herkkujen kimppuun ennen mun kotimatkalle lähtöä. Aika meni ihan hullua vauhtia ja lapsivapaa olisi voinut kestää vielä toisenkin yön - sekä mun että pojan mielestä, joka oli ollut ihan fiiliksissä isin seurasta ja huomiosta. Kieltämättä kiva antaa vetovastuu välillä toiselle.

Nyt tekee mieli painaa pää (omaan) tyynyyn. Katsotaan josko huomenna vetäisin lakin päähän ja sään salliessa suunnattaisiin keskustaan ihmettelemään menoa. Tarkoitus olisi myös valmistaa mm. perunasalaattia ja rentoutua ennen maanantaina starttaavaa pikkureissua. Eikä niitä pääsykoematskujakaan pidä täysin unohtaa.

20.4.16

Väriloistoinen parkkihalli


Ollaan joulusta asti katseltu sivusilmällä pojalle parkkihallia. Mä vannoin, ettei meille tule mitään halpaa muovirötisköä, vaan joku oikeasti hieno puinen, kestävä ja ennen kaikkea kaunis yksilö, joka miellyttää munkin silmää. Joo niin vissiin. Toisin kävi.

Meikäläisen kirpputorikierrokset ovat jääneet pääsääntöisesti olojen takia vähälle viime aikoina (ja hyvä niin). Tänään oli kuitenkin poikkeus, kun lähdettiin ajelemaan vanhempieni kanssa. Jotenkin orvokkien ostoreissu laajeni myös kirppisvierailuiksi, joista tuli kotiutettua tarpeellisia juttuja pojalle (mm. mustat kollarit ja legginssit) sekä se riemunkirjava muovikasa, jota olin vältellyt.

No ei, parkkitalo oli aika löytö kaikkine lisämausteineen siihen hintaan ja parasta oli iloinen lapsi, jonka ensimmäinen sana lelun nähdessään oli kiitos. Musta tuntuu, ettei meillä tällä hetkellä meinata leikkiä oikeastaan muulla kuin hieman Duploilla, sillä piirtäminen, lukeminen ja Fröbelin palikoiden mukana tanssiminen sekä Muumien katsominen täyttäisi kaiken ajan, jos pojalta kysytään. Perhekerhossakin toinen käy pyytämässä lastenohjaajalta kynän ja paperia, vaikka lelut ovatkin erilaisia kuin kotona ja leikkikavereita olisi lukuisia. Toivottavasti kiinnostus parkkitaloon säilyy edes hetken ja toisi hieman vaihtelua puuhiin. Jos ei nyt, niin tulevaisuudessa ainakin. Meikäläinen toivoi aina pienenä parkkitaloa sitä saamatta, niin pääsenpähän itsekin leikkimään, haha.

Pääasiassa mustavalkoinen lastenhuone tuntuu ihan kelpo ratkaisulta lelujen väriloistoa katsellessa. Toisaalta munkin väriensietokyky on taas kevättä kohti kasvussa, sillä ostinpa itsellekin kirkkaanpunaisen takin ja olkkariinkin tekisi mieli iskeä hieman keltaista piristämään...

19.4.16

Lapsimessujen ostokset


Terkut koomalasta. Alkuraskauden väsymys ei ole ainakaan vähentymään päin - päinvastoin. Huh. Mä pyörittelin viime viikolla pitkään kestääkö kunto lähteä Lapsimessuille ollen varma, että koko homma jää tällä kertaa välistä. Lauantai-iltana keräsin kuitenkin kaikki voimat ja pistin äidilleni viestiä, että ostaa junalipun ja sunnuntaina messuiltiinkin pojan kanssa mummo mukana. Mihinkään super kovaan messutunnelmaan ei kuitenkaan ylletty, mutta paha olo sentään pysyi koko päivän poissa.

Pojan lempparit tapahtumassa olivat ehdottomasti Miinan ja Manun halaaminen sekä paloautoon viritetystä liukumäestä laskeminen. Ja toki pullan syöminen. Pikkujätkä sai messuilta mukaansa uuden Miina ja Manu pääkaupungissa -kirjan äidin vanhojen kirjojen rinnalle.

Muutamat vaateostoksetkin tuli tehtyä. Blaa! oli mulle entuudestaan aika lailla vieras merkki, mutta tarkastelun perusteella valimoimasta löytyy monia kivoja kuvioita sekä muun muassa jumpsuitteja. Mukaan tarttui sulkakuosia niin pojalle kuin pienemmässä koossakin kaappiin odottamaan mukavin messuhinnoin ja mun on ehkä pakko laittaa tilaukseen vielä paita ja legginssit kotkakuviolla. Lisäksi pojan vaatevarasto laajeni Gugguun petroolilla hupparilla.

Kiitos muuten kaikille onnitteluista! Muutama uusi lukijakin on hiljaiselosta huolimatta ilmestynyt.

11.4.16

Saako jo onnitella?


Päivät on sen kuin vierähtäneet. Ennakkotehtävät veivät tunteja ja kaiken mahdollisen vapaa-ajan olen käyttänyt nukkumiseen. Päiväunet on pop ja yöllä koisisin mielelläni vähintään 10 tuntia ja onneksi se on mulle monesti suotu. Joku kysyikin blogin puolella saako onnitella, kun Instagrammissa puhuin jatkuvasta krapulaolosta, eikä blogi päivity. Siellä jo paljastinkin, että saa - varovaisesti. Marrasvauva on matkalla. Pientä olen päässyt moikkaamaan paristikin ensin yksityisellä ja tänään neuvolalääkärin tekemässä ultrassa ja vahva sydän siellä tykyttää, mutta mieliala on vasta varovaisen odottavainen. Fiilis on sangen raskaana oleva, mutta riskiviikoilla mennään vielä.

Niin onnellisia kuin ollaankin jokin epävarmuus painaa omaa mieltä, vaikka koko ajan enemmän ja enemmän sitä homman tiedostaa. Mä koitan nauttia, luottaa tulevaan ja olla pelkäämättä, mutta silti tänään tuntui ihan utopistiselta kun terveydenhoitaja puhui esikoisen synnytyksen komplikaatioista ja uudesta synnytyksestä. Mä en todellakaan ole vielä kelannut niin pitkälle! Päivä kerrallaan, haha.

Mietin pitkään missä vaiheessa aion paljastaa uutisen. Monet blogikollegat ovat säästelleet tietoa pidempään, toiset ovat kertoneet asian heti ensi metreillä. Meikäläinen on surkea pitämään salaisuuksia ja tuntui, että koko bloggaaminen on ollut ihan jäissä, kun ei saa kirjoittaa sitä mitä on mielen päällä. Ja toki sen voimattomuuden takia. Uskaltaisinkohan sanoa, että pahin uni/yökötysviikko on jo takana? Tai ehkä mun jatkuva syömistahti on vaan niin tehokas apu molempaan ongelmaan. Olisi myös kiva taltioida alkuraskauden fiiliksiä blogin puolelle ja saada ehkä vertaistukea, sillä tiedän, että aika samoilla viikoilla tai vähän edellä olevia tyyppejä löytyy ruudun takaa useampia.

Että sellaista meille. Toivottavasti tämä kooma hellittää toden teolla ja pian!