29.1.16

Kodin palasia


Mulla on pitkään ollut haaveena tehdä laajempi postaus meidän kodista, mutta suoraan sanoen tämä kämppä on tuskin ikinä siinä kunnossa, että sitä kehtaisi julkaista. Mä olen sitä tyyppiä, joka katselee kaihoisasti (ja kauhistellen sekä kateellisena) mammabloggaajien viikkosiivous-postauksia pyyhkien leivänmuruja jalkapohjistaan. Toisinan inspiraatio kodin jatkuvaan kunnossapitoon on kovempi, mutta tällä hetkellä, kun koittaa tasapainotella koko ajan leikkikaveria tarvitsevan lapsen ja kouluhakujen ja -kuvioiden kanssa on fiilis vähän kadoksissa.

Jatkuvasta pienestä kaaoksesta huolimatta koti tuntuu kodille, vaikka mukaan mahtuu hetkiä kun kaipaisi esimerkiksi omaa pihaa, ettei tarvitsisi kyykkiä lumiukon rakennuspuuhissa alakerran naapurien ikkunan alla tai kun koirat haukkuvat rappukäytävässä niin kovaa, että herää syvästä unesta. Vuokrakerrostaloksi meidän talo on ehdottomasti aivan mahtava - siisti, uudehko ja rauhallinen. On hieman sääli, että hiekkalaatikkokaverit ovat muuttaneet pois ja kieltämättä omatkin ajatukset karkailevat aina välillä tulevaan miettien mahdollista seuraavaa kotia, luultavasti sitä ihan omaa ja valmista, sillä mitään raksaa me tuskin koskaan aletaan pyörittämään.

Toistaiseksi mennään tällä, kolmannen kerroksen kolmiolla, pääasiassa valkoista ja mustaa sisällään pitävällä. Ja ainakin vielä tila riittää ja on hyvä. Ehkä olisi parempi, jos imuri laulaisi useammin ja tiskipöytä olisi jatkuvasti puhdas, mutta toistaiseksi vielä mahtuu sekaan.

28.1.16

Sitkeä kirppiskärpänen


Alkuviikkoon on mahtunut niin kaverikohtaamisia, yhteisiä kirppiskierroksia kuin koulukuvioitakin. Vikana mainitut saavat mut tällä hetkellä jossain määrin hermoraunioksi. Eilinen päivä oli sen sijaan vielä astetta enemmän hermoja koetteleva, kun pikkujätkä päätti suosiolla skipata päiväunet ja myöhäisestä iltapäivästä eteenpäin kämppää hallitsi nollasta sataan kiihtyvä tyyppi, joka hermostui lähes kaikesta. Okei, ihan kaikesta, paitsi valokuvaamisesta. Tosin siinä kohtaa kun ilkeä äiti kieltäytyi antamasta kaukolaukasinta jälkikasvulleen tuli kiukku taas kuvioihin, eikä edes jätkän hifi filmikamera enää kelvannut, vaan meikäläisen kirpputorilöydöt lentelivät pitkin makuuhuonetta. Lapset... Onneksi tänään on rauhallisempi fiilis.

Instan puolella uhkasin jo aloittaa kirppislakon, mutta saapi nähdä onnistunko. Tosin eikö ole ihan fine ostaa käytettyjä kuteita jos samalla laittaa kaapista koko ajan vanhoja ja ei niin kivoja pois? Säilyy niin määrällinen kuin taloudellinenkin balanssi, oli kyseessä sitten oma tai pojan vaatekaappi.

Alkuviikon kirppistelyjen johdosta muutin viimein mielipiteeni korkeakauluksista paidoista - ei, ne eivät välttämättä ahdista tai näytä tyhmälle päälläni. Valkoinen pusero oli huippulöytö, väljä olematta kuitenkaan muodoton. Ja halpakin vielä. Tuosta tulee varmasti arkipukeutumisen lemppareita helppoutensa takia. Turtleneck-paidan ohella tiistain kirpputorikierrokselta löytyi farkkutakki nahkahihoilla, suht jännittävä vetskarineule sekä Marimekon kangaskassi. Tykkään.

25.1.16

Vuotta vanhempana ja uutta kaipaavana


Muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen on hyvä palata sorvin ääreen. Eli blogin. Kuinka moni huomasi vaihtuneen nimen? Melkein vuoden verran tuli kirjoitettua Kuvastin-bannerin alla ja sitten iski taas se kuuluisa kyllästyminen. Kaksi rumaa ja pari kaunista on ollut harkinnassa ennenkin, mutta eilen tuli inspiraatio pistää hommaa vähän uusiksi. Osoite pysyy samana, joten toivottavasti eksytte tänne kuten ennenkin. Myöskin matka Lumoblogien kanssa jatkuu aivan kuten aiemminkin.

Vuodenvaihteen jälkeinen aika tuntuu olevan monelle bloggaajalle jossain määrin hankalaa ja inspiraatio on napannut menolipun Teneriffalle. Meikäläinen on myös jossain määrin kamppaillut tekstien tuottamisen kanssa viime aikoina. Harkinnassa on myös jatkuvasti blogin suunta, pojan yksityisyys ja tämän häivyttäminen hieman enemmän taka-alalle. Monesti olen tätä yrittänyt ja yhtä monesti epäonnistunut. Nimen muutoksen ohella koitan löytää kultaista keskitietä asian suhteen. Uskallan epäillä, että postaustahtini harvenee lähiaikoina, kunnes löydän oman suunnan johon lähteä. Missään nimessä en aio tästä ihanasta harrastuksesta luopua, sitä olen hokenut jo monesti. Kieltämättä muun muassa viimeisten päivien aikana blogin oltua taka-alalla aikaa on jäänyt eri tavalla muille puuhille (kuten sohvalla makaamiselle ja tv:n tuijottamiselle, haha).

Pienen postaustauon aikana ehdin myös vanheta. Ikää on nyt plakkarissa peräti 23 vuotta. Synttäreitä ei liiemmin juhlittu, mitä nyt mies osti mulle kukan ja vanhempani poikkesivat kylässä. Eilen leivoin mutakakkua ja tänään sitruunatorttua, joita tarjoan kylään tulevalle kaverille, joka itse saavuttaa samaisen iän muutaman viikon päästä. Olkoon nämä meidän yhteiset synttärikahvit.

Suosittelen jatkossa seuraamaan meitä Instagrammissa, joka varmasti päivittyy blogia tiheämmin. Meidät löytää nimimerkillä 2rumaajaparikaunista.

19.1.16

Kirppistelyn juhlaa


Mä mietin aamulla pitkään viitsitäänkö pistää nenää kylmään pakkasilmaan vai jäädäänkö suosiolla leikkimään junanradoilla lämpimään olohuoneeseen. Vielä bussipysäkillä linja-auton ollessa auttamatta myöhässä ja tuntiessa jalkojeni muuttuvan tunnottomiksi ajattelin kääntyä takaisin kotiin kiroten taitamattomuuttani itseni pukemisen suhteen. No, bussi kuitenkin tuli ennen kun ehdin ottaa jalat alle ja niinpä me päädyttiin keskustaan ja kahdelle lastenvaatekirppikselle.

Lahden kirpputoritarjonta alkaa olla aika rahapussia kuluttavaa. Entisten lemppareiden lisäksi keskustasta löytyy parikin eri mestaa, jotka eivät yleensä jätä kylmäksi - uusi Vekarakirppis sekä pidemmän aikaa käyntilistalla ollut Viikari. Lisäksi lähiaikoina avataan vielä kolmas pienten vaatteisiin erikoistunut paikka Vadelmatarha, joka toivottavasti yltää edellä mainittujen tasolle.

Meikäläinen ehti pitää pienen tauon kirpputorien kiertelyssä, mutta nyt kirppistelyfiilis on taas nousussa. Ei ihme, sillä ostokset on olleet sitä tasoa, ettei uutenakaan meinaa löytyä yhtä kivoja kuteita! Itselleni olen muutaman viikon sisään löytänyt mekon ja neulepaidan, pojalle taas Instassa vilahtaneet Metsolan housut sekä vähän Marimekkoa.

Tänään pieni palelu pakkasessa kannatti. Viikarista mukaan lähti vuorelliset kurahousut pikkujätkälle sekä mulle fleecepaita, jonka vetäisin päälleni kassan naureskellessa vieressä. Molempien keskustan lastenvaatekirppisten asiakaspalvelu on muuten ensiluokkaista ja juttutuokio lämmitti vähintään yhtä paljon kuin paksu paita takin alla.

Vekarakirppiksellä multa pääsikin mopo käsistä. Pojan vaatevarasto päivittyi ihanan pehmeällä, H&M:stä peräisin olevalla neljän euron hintaisella toppatakilla. Ensi talvikin alkaa olla turvattu, sillä kaapista löytyy myös aiemmin parilla eurolla bongattu takki. Mukaan lähti myös jotakin, mitä olen salaa ihaillut jo pitkään: Mini Rodinin Pico. Kyseinen takki roikkui kirppiksen henkarissa jo aiemmin kun siellä vierailtiin, mutta nyttemmin hintakin oli jo pudonnut, enkä mä vaan pystynyt kävelemään uudestaan ohi. Samasta pöydästä löytyivät myös MR:n housut, jotka nekin pääsivät meille. Saattoi myös olla, että "yläkaappikokoelma" kasvoi mm. Mainiolla ja Punaisen Norsun Herra Hauki -kuosilla...

17.1.16

Mitä kuuluu opiskelurintamalle?


Tuntuu hölmöltä kirjoittaa tästä aiheesta, sillä mä en edelleenkään miellä itseäni opiskelijaksi, vaikka sellainen status mulla Kelan ja koulun mielestä ainakin on. Pitäisi varmaan käydä useammin pyörähtämässä paikan päällä, jotta saisi kunnolla näin keväällä edes taottua päähänsä olevansa muutakin kuin kotiäiti.

Syksystä alkaen olen siis opiskellut toista vuotta valokuvausta kansanopistossa. Kyse ei siis ole kansalaisopistosta, vaan täysipäiväisestä, maksullisesta, toisen asteen laitokseksi miellettävästä opinahjosta, joka tarjoaa yleissivistävää opetusta pääasiassa täysi-ikäisille henkilöille maahanmuuttajakoulutusta ja kymppiluokkaa lukuun ottamatta. Mikäli yleensä vuoden kestävä koulutus kiinnostaa, niin kannattaa tutustua tarkemmin, sillä Suomesta löytyy peräti 87 kansanopistoa! Omalla kohdallani opiskelu tapahtuu kuitenkin projektilähtöisesti omista lähtökohdistani eli käytännössä meikäläinen sanoo mitä tekee, vahtii omaa työtään saaden siitä palautetta vastuuopettajalta niin, että keväällä on todistusaineistot, ettei koko vuosi ole mennyt nukkuessa.

Kouluvuodestani on mennyt jo puolet, mikä ei millään meinaa mennä pieneen tajuntaani. Syksy täyttyi tulevaisuuskriiseilystä ja tuntui, etten saa mitään aikaiseksi. Pompottelin päässäni vuoron perään lopettamisaikeita ja maalasin kauhuskenaarioita siitä, kuinka Kela tulee vaatimaan multa kaikki opintotuet takaisin, kun en saa mitään kouluhommia tehdyksi. Kuitenkin mennessäni tapaamaan opettajaa mulla oli kivasti kuvia mitä näyttää ja vasta joulukuussa sain mielenrauhan sekä taottua päähäni, etten ole heittänyt koko syksyä hukkaan. Se, mikä tällä hetkellä on mun opiskelua on vaan niin arkipäiväistä, etten edes huomaa tekeväni mitään - suunnittelu, kuvaaminen, kuvanmuokkaus, valokuvablogien ja -kirjojen lukeminen, näyttelyvierailut, piirtäminen (tai epätoivoinen yrittäminen)... Tänään kokosin viimein syksyn hommat yhdelle A4:lle ja yllätyin itsekin, kun edessä komeili lista kaikista projekteista - en mä olekaan ollut toimettomana!

Keväällä aion kuitenkin yrittää olla tietoisempi toimistani ja mennä eteenpäin. On nimittäin pakko, sillä taas on aika valmistaa kasa esivalintatehtäviä kouluihin. Lisäksi mulla on suunnitteilla muitakin omia projekteja, joista osan toteutus on jo alkanut. Tällä hetkellä auringon valaistessa kämppää ja valon lisääntyessä draivi tarttua kameraan on kasvanut hulluna ankeaan ja masentavaan syksyyn verrattuna. Lisäksi innostusta lisää se, että olen onnistunut heittämään harteiltani rajoitukset kuvaamisen suhteen, jotka olivat lähtöisin vain ja ainoastaan omasta päästäni. Aiemmin kuvittelin asiakaskeikkojen olevan oma juttuni, mutta vuosi sitten alkanut kiinnostus taidevalokuvaan on vain kasvanut. Tämän kevään ajan mulla on lupa tehdä juuri sitä mitä parhaalta tuntuu miettimättä rahaa ja taloudellista pärjäämistä sekä muiden mielipiteitä tai odotuksia. Koitan olla arvottamatta itseäni ja miettimättä jatkuvasti olenko huono vai hyvä tai onko ideoissani järkeä. Toki haluan ja saan palautetta kanssaopiskelijoilta sekä opettajilta, jotka ovat valokuvauksen ammattilaisia, mutta kaiken takana on se, mitä itse haluan tehdä ja siitä on otettava kaikki irti. Tämä tilaisuus on ainutlaatuinen.

Tulevan kevään aikana koulussa vietettäviä lähipäiviä on joitakin ja ne tulevat pitämään sisällään mm. ykkosvuoden opiskelijoiden kritiikkejä, joissa meikäläinen pääsee kommentoimaan muiden kuvia. Lisäksi mukaan mahtuu portfolioiden kasaamista, jossa omat kuvanikin ovat mukana. Sen lisäksi luvassa on varmasti useampia kahdenkeskisiä opettajan tapaamisia. Kirsikkana kakun päällä on kevään lopputyönäyttely, jossa yhdistyvät kaikkien kansanopiston taidelinjojen teokset. Näiden ja lapsen hoidon lisäksi tarkoitus olisi väsätä kolmen koulun ennakkotehtävät, jotka toivottavasti johtavat armottomiin pääsykokeisiin, koota omia kuvasarjoja, sekä tietysti päivittää suht ahkerasti blogia, jonka kuvat lasketaan myös kouluhommiksi, vaikka aika snapshot-meiningillä mennään.

Mä en ole pitkään aikaan ollut yhtä fiiliksissä tulevasta. En edes kykene tajuamaan miksi syksyllä tuntui niin ankealta, tulevaisuus epävarmalta ja koulukin teki mieli keskeyttää. Tältä istumalta en pysty ennustamaan ollenkaan tulevaa - mulla ei ole hajuakaan saanko taaskaan koulupaikkaa korkeakoulusta tai edes amiksesta, jonne haen, missä asutaan ensi syksynä ja mitä muita muutoksia on luvassa, mutta se ei tunnu haittaavan - päinvastoin. Jäädään jännityksellä odottamaan. Olenkohan mä vihdoin oppinut sen hetkessä elämisen taidon ainakin pienissä määrin?

16.1.16

Luminen lauantai


...ja kylmä! Meidän kannalta lämpötilalla ja lumisuudella ei tosin ollut hirveästi merkitystä, sillä Kaapelitehtaan pihalla tapahtunutta hankikahlaamista lukuun ottamatta vietettiin aikaa pitkälti sisällä. Kotoa lähtiessä päivittelin ulkona paukkuvaa pakkasta, mutta Helsingissä ilma oli sen sijaan sopivan mieto ja ulkona olisi voinut viettää enemmänkin aikaa.

Lähdettiin aamusta ajelemaan kohti pikkujätkän mummilaa ja valmista ruokapöytää. Niin paljon kuin kokkailusta pidänkin on jonkun muun tekemä ruoka aina jonkun muun tekemää, enkä siitä kieltäydy kovin kevein perustein. Suunnitelmissa oli viettää muutama tunti mummilassa herkutellen ja leikkien ennen päivän varsinaista käyntikohdetta.

Pimiö-näyttely Valokuvataiteen museossa. Paikka, jonne ollaan monesti oltu menossa ja yhtä monesti muutettu suunnitelmia. Meikäläisen opintoihin kuului syksyllä pimiökurssi ja jo sen aikana piti käväistä katsomassa näyttelyä, mutta parempi nyt myöhään kuin ei milloinkaan, kuvat kun on esillä enää hetken! Kiertelyyn toi lisäpointtia se, että tietää miten homma toimii ja pelaa, vaikka pääasiassa keskityinkin tarkastelemaan esillä olevia teoksia. Itse pimiötyöskentelystä voisin sanoa sen verran, että meikäläisen hätäiselle ja kärsimättömälle ihmistyypille pimeässä venailu ja kemikaaliseosten tekeminen oli kaikkea muuta kuin nautinto, plus kuinka kömpelöksi sitä tunsikaan itsensä kun yritti rullata filmiä kelalle! Mun oli tarkoitus mennä vielä kevään aikana virkistämään muistia ja kehittämään taitoja pimiön puolelle, mutta taidan jättää kemikaalit suosiolla vähemmälle lähitulevaisuudessa.

Valokuvataiteen museossa oli esillä myös Kaisa Rautaheimon Pojat-näyttely, jossa näytillä on 16 dokumentaarista kuvaa nuorista miehistä, joista jokainen etsii omaa paikkaansa yhteiskunnassa, kun koulut ovat jääneet kesken ja työ ei maistu. Pikkujätkä sylissä en kuvien taustatarinoihin pystynyt paikan päällä oikein tutustumaan mikä olisi tullut tarpeeseen, mutta enköhän mä iltalukemisena tsekkaa mukaan nappaamani brosyyrin. Meidän seuraava näyttelyvierailu onkin kotikulmilla Galleria Uudessa Kipinässä varmaankin ensi viikon aikana, ellei jo huomenna saada iskää innostumaan uudesta taidepläjäyksestä.

Tälläisiä lauantaipäiviä kelpuuttaisin arjen keskelle enemmänkin - ruokaa, aurinkoinen pakkaspäivä, mutakakkua, kiinnostavia kuvia ja Pitkäletti juoksemassa pojan perässä, että meikäläinen saa rauhassa keskittyä edes hetkeksi johonkin. Aika hyvä yhdistelmä!

15.1.16

KOOTD


Meikäläisen suht aktiivinen Instagramin päivitys jatkuu, mutta blogin puolella aivot tuntuvat olevan vähän jäässä. Perjantai-illan ratoksi päätin valita kevyen aiheen, nimittäin lastenvaatteet ja koota pikkujätkän asuja viime viikoilta. Täytyy lähiaikoina tehdä vastaavanlainen omista kuteista, joskin meikäläisen päällä näkyy yhtä paljon paita+legginssit -yhdistelmää kuin pojankin, sen verran reilusti on esimerkiksi tällä viikolla tullut vietettyä aikaa kotosalla. Huomenna sentään suunnataan Helsinkiin.

Lastenvaateinnostus sen kuin jatkuu. Tällä viikolla tuli vierailtua parilla kirppiksellä ja tehtyä muutamia löytöjä, äitini on jälleen ommellut pojalle kuteita muun muassa Noshin kankaista ja kotiutuipa meille pieni paketti Mini Rodinin alestakin. Yhteenveto: Vaatteita löytyy liikaakin, mutten tällä hetkellä raaski laittaa oikein mitään kiertoon, vaan ennemmin sitten yläkaappiin säilöön.

Mutta asiaan, eli asuihin ja vaatteisiin. Viime aikoina parivuotiaan päällä on näkynyt muun muassa seuraavaa:

1. Marimekon paita kirppikseltä, Mini Rodinin riikinkukkolegginssit alesta
2. raitapaita Tokmannista, legginssit Mainio
3. Batman-paita KappAhlista, legginssit Metsola
4. Gugguun huppari kirppikseltä, kuin myös Mini Rodinin legginssit
5. Cheap Mondayn neulepaita kirppikseltä, Vimman legginssit saatu Pomppu Ompun yhteistyön kautta

Vanhoja kuvia katsellessa mua melkeinpä huvittaa kuinka paljon pojan vaatteiden värit ja toisaalta tyylikin muuttuu kausittain, toistaiseksi äidin ailahtelevaisuuden mukaan. Välillä mennään ihan mustavalkoisessa, mutta viime aikoina mukaan on mahtunut värejä melkeinpä laidasta laitaan ja eiköhän suunta jatku samana kevätta kohti mennessä, etenkin kun mummon ompeluksien mukana meille on kotiutumassa esimerkiksi Noshin keltaista tiikeri-kuosia. Ehkäpä juuri värien avulla selviää jälleen kiristyvistä pakkasista. Hrr. Edes kovilla pakkasilla ja asunnon ollessa tavallista viileämpi meidän pieni mies ei suostu pitämään sukkia jalassaan kovinkaan kauaa kuten kuvista näkyy...

14.1.16

Keittiössä taaperon kanssa: Kaurateeleipäset


Koska meillä asustaa leipomista ja kokkaamista rakastava juuri 2 vuotta täyttänyt, ajattelin koota uuden postaussarjan leipomuksista, jotka onnistuvat hermoja raastamatta pienen kokkaajan kanssa ja maistuvat kaiken lisäksi niin lapselle kuin aikuiselle. Tai ainakin meille! Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, ettei esimerkiksi juustokakku kuulunut ainakaan tässä huushollissa siihen kategoriaan, joka onnistuu vaivatta lapsen avustuksella, mutta onneksi on sellaisiakin ohjeita, joissa jo taaperoikäinenkin voi tehdä suurimman osan työstä.

Tänään kaipasin jotain todella nopeaa, helppoa ja suolaista päiväkahvin kyytipojaksi ja pojalle välipalaksi. Googlettaessa päädyttiin ensimmäisenä vastaantulleeseen ohjeeseen. Myllyn Parhaan nettisivuilta bongasin kaurateeleipäsen, joka ei vaadi kohotusta ja paistuukin korkeassa lämpötilassa kymmenessä minuutissa. Myönnetään, että olin ennakkoluuloinen sen suhteen voiko noin helppo olla oikeasti hyvää, mutta oli! Meidän versiossa tosin oli hieman enemmän kaurahiutaleita jauhojen sijasta ja sokeri korvattu hunajalla. Kuvittelin, että leipäsiä olisi jäänyt miehelle iltapalaksi, mutta vedeltiin tyytyväisenä pikkujätkän kanssa koko satsi päivän aikana naamaan... Hups.

Tuntuu ihan hullulle, että voin sulattamista ja täydestä maitopurkista kaatamista lukuun ottamatta poika pystyi mittaamaan kaikki ainekset kulhoon, kunhan äiti kertoi millä välineellä otetaan ja monta laitetaan. Tyyppi alkaa olla jo aika etevä laskijakin, kun kipatessa kuului "yksi, kassi..." Sekoittaessaan taikinaa poju totesi kasvot loistaen, että "-ami (Jami) leipoo, äiti auttaa". Juu, niin se menee. Äitin poika, kiva että on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, vaikka pienen leipomisinnostus on monesti jopa meikäläisen intoa kovempi.

Koitin olla sanomatta tätä, mutta pakko: Mihin se mun vauva katosi?

11.1.16

Kaikki Muumit laaksossa?


Meillä on useamman kuukauden asunut tolkuton Muumi-fani. En enää muista mistä pojan innostus aiheeseen lähti, mutta yht äkkiä kyseinen pyöreä perhe alkoi kiinnostaa toden teolla. Ja kas kummaa, hahmojahan löytyikin ties mistä - astioista, vaatteista, heijastimista, kirjoista, pussilakanoista, pehmo- ja kylpyleluista, hiusharjasta ja niin edelleen. Samat tavarat ovat olleet esillä kämpässä koko ajan, mutta fanituksen alkaessa niistä tulikin äkkiä ihan spesiaaleja.

Lisäksi meillä katsellaan Muumilaakson tarinoita dvd:ltä ja lauletaan mukana "mamama" ja "papapapa" -kohdissa. Poika osaa (onneksi ja epäonneksi) käyttää bluray-soitinta ja tv:tä sen verran mallikkaasti, että kun muumifiilis nousee päälle, niin ei mene aikaakaan kun jaksot ovat jo pyörimässä. Lisäksi erityisen tärkeitä ovat pehmolelut (Mamma, Pappa ja Muumipeikko), joita ilman uni ei meinaa tulla. Ei haittaa, vaikkei sängyssä meinaa pystyä kääntymään lelujen vallattua alaa, ilman näitä ei nukuta ja välillä joku hahmoista on mukana ulkoilemassa sekä kauppareissuilla... Ulkoilu ei myöskään luonnistu ilman Haisuli-heijastinta, jonka olemassaolo pitää tarkistaa aina viimeistään ovella.

Pojan suosikkeihin lukeutuu numeropalapeli, jossa komeilevat niin ikään laakson hahmot. Jätkä tykkää kovasti laskea (hokea numeroita) ja tällä hetkellä luvut menevät "Möökö (Mörkö), kaksi, kolme, neljä" jne., mutta vielä ennen lista oli "Möökö, kaksi, kolme, Vilishonk (Vilijonkka)"... Paljonkohan on Vilijonkka miinus Haisuli?

Kasvavan autoinnostuksen ohella Muumit ovat näin äidinkin mielestä hyvä lisä, sillä tähän voin samaistua eri tavalla kuin kaivureihin, rekkoihin ja traktoreihin, joista olen viime aikoina kyllä oppinut enemmän kuin uskoinkaan kiitos lastenkirjojen. Vastahan sitä itse leikki Muumitalolla ja -laivalla ja nyt ensin mainittu koristaa jo jätkän huonetta.

Ensi kesänä meidän tärkein lomakohde on ehdottomasti Naantali ja Muumimaailma. Silmään pisti myös Tampereen Taidemuseon Muumilaakso, joka näyttäisi olevan auki tämän vuoden lokakuuhun ennen uuden Muumimuseon avautumista 2017. Kellään kokemusta tuosta Muumilaaksosta? Kannattaisiko ottaa käyntikohteeksi jos Tampereelle suuntaa ottaen huomioon, että kirjoittajakin on aikamoinen Muumeista pitäjä...?

Löytyykö sieltä muita pieniä tai miksei isompiakin Muumi-faneja? 

8.1.16

Tietyllä kaavalla vs. Väärässä järjestyksessä


Olisiko kaikki helpompaa, jos elämä menisi tietyllä kaavalla? Tai olisiko se jotenkin parempaa? Peruskoulusta lukioon tai ammattilliseen, sieltä jatko-opintoihin tai töihin. Eläisi sinkkuluukussa, bilettäisi, deittailisi, matkustelisi, ravitsisi kehonsa nuudeleilla, panostaisi täysillä itseensä. Meikkaisi, laittautuisi, näyttäisi aina nätiltä. Vaihtaisi poikaystävää, tapaisi kavereita rauhallisilla lounailla, lukisi tentteihin, kiirehtisi töihin - tekisi kaiken tietyllä kaavalla.

Kuvittelin aina kuuluvani edellä mainittuun kastiin, joka tekee hommat ns. "oikeassa järjestyksessä". Luulin olevani tyyppi, joka valkolakin saatuaan keskittyy opintoihin, hankkii kunnon ammatin ja elää vain itseään varten nauttien vapaudesta. Hah. Pieleen meni. Iski vauvakuume ja tuli mietittyä omia arvoja, haaveita ja kutsumuksia ja löydettyä viereen ihminen, joka on samalla aaltopituudella ja antaa mun (ja tietysti meidän yhdessä) elää elämää siinä järjestyksessä kuin oikealta tuntuu, eikä siinä missä ehkä joidenkin mielestä pitäisi.

Monesti mietin olisiko kaikki helpompaa, jos olisi mennyt tietyn kaavan mukaan? Erityisesti kevään kouluhakujen lähestyessä homma on taas tapetilla. Mä olen kihlattu ja äiti, joka ei vieläkään tiedä satavarmasti miksi haluaa ja nekin koulut jotka kiinnostavat toden teolla ottavat sisään parisen prosenttia hakijoista kouluttaen ihmisiä, joiden tulevaisuus ja menestys työelämässä on kaikkea muuta kuin taattu. Lienee siis oikeutettua miettiä ihan kaikessa rauhassa, etenkin kun ne suurimmat haaveet tällä hetkellä liittyvät johonkin ihan muuhun kuin opiskeluun.

Toisaalta on turha enää tässä vaiheessa jossitella, sillä elämä on tässä tälläisenä ja hyvää onkin. Meikäläisen biletyskausi jäi todella lyhyeksi ja ankeaksi, mä tuskin tulen asumaan sinkkuyksiössä (ainakaan toivottavasti!) syömässä pelkkää makaronia, enkä ole etsimässä Tinder-seuraa. Omia samanikäisiä ystäviä seuratessa tulee joskus mietittyä olisiko musta edes vastaavanlaiseen toimintaan. Ei ainakaan tämän kaurapuurotodellisuuden keskellä tunnu sille!

Onneksi en ole yksin tässä veneessä, tekemässä kaikkea väärässä järjestyksessä, liian nuorena tai väärään aikaan väärässä paikassa. Kiitos blogien ja laajentuneen ystäväpiirin tiedän, että meitä on muitakin, jotka priorisoivat asiat samalla lailla. Muitakin, joiden mielestä perhe on ykköspaikalla, vaikka ikää on vasta päälle parikymmentä ja tutkinnot sekä omakotitalot velkavankeuksineen uupuvat, eikä häämekkokaan ole ollut päällä. Mä en kykene näkemään omaa arkeani erilaisena, sillä näin on juuri hyvä, vaikka joidenkin ikäisteni mielestä saatankin olla varhain mammautunut tylsimys, jonka elämänpiiri on pieni kuin heinäsirkalla.

Kuvissa vilkkuu muuten tällä kertaa pojan synttärilahjoja.