30.12.16

2016 merkkipaalut


1. Tammikuu
Raskaushaaveilua. Testi näyttää negaa. Perk... Opiskelua. Pikkujätkä täyttää kaksi vuotta, minä 23.

2. Helmikuu
Arkea, valokuvausopintoja, ennakkotehtäviä. Mikään ei etene, enkä saa mitään aikaiseksi.

3. Maaliskuu
Arkea ja vähän lisää ennakkotehtäviä. Ravataan melkein joka viikonloppu Helsingissä sukuloimassa tai tapahtumissa. Ja kappas, kaksi viivaa piirtyy tikkuun!

4. Huhtikuu
Väsyttää, oksettaa ja turvottaa. Yht äkkiä koneen kuvakansiokin on melkein tyhjä. Ennakkotehtävät palautettu, pitäisi tehdä lopputyötä, mutta mainitsinko jo, että oksettaa?

5. Toukokuu
Saan lopputyön tehtyä ja kuvailtua tulee sen verran, että saan todistukseenkin riittävästi opintoviikkoja. Huh. Happi on edelleen heikko. Valokuvauksen jatko-opintojen pääsykokeet jäävät kesken, en pääse karsinnassa jatkoon.

6. Kesäkuu
Kesäaika. Vatsa pyöristyy ja olokin vähän kohenee. Sosiaalialan pääsykokeet. Venailen tietoa kouluun pääsystä.

7. Heinäkuu
En saa opiskelupaikkaa. Ei se mitään, tuleehan sentään vauva. Kesä kuluu ripeään.

8. Elokuu
Miehen kesäloma. Käydään Oulun seudulla ja Turussa. Pojan kanssa kierrellään kirppiksiä, josta kotiutuu vauvanvaatteita. Vatsa kasvaa.

9. Syyskuu
Arkea. Olo on jo aika raskaana oleva - supistelee ja sormuskin pitää ottaa pois pienen turvotuksen tieltä. Fiilis on malttamaton.

10. Lokakuu
Päässä pyörii tasan yksi ajatus - meille tulee vauva. Äkkiä äkkiä.

11. Marraskuu
Laskettu aika lähenee. Juon vadelmanlehtiteetä ja odotan suorittaen päivät rutiinilla. Ja 21. päivä rv40+0 meitä onkin neljä. Sairaalassa ollessani on meidän parisuhteen vuosipäivä, neljä vuotta yhdessä.

12. Joulukuu
Elämää vauvakuplassa. Mies täyttää 25. Pojan nimi julkaistaan, hänestä tulee Juusa. Vietetään joulua kotosalla, tutustutaan uuteen perheenjäseneen ja lopetellaan vuosi hyvissä tunnelmissa.

Hyvää Uutta Vuotta 2017! 

Lupaan käsi sydämellä (eli meikäläisen uudenvuodenlupaukset)


2016 on kohta takana. Aika jees vuosi, joka on mennyt niin äkkiä. Miltä näyttää tuleva 2017? Vähintään yhtä jännälle. Ehkäpä me 2017 aikana saadaan se oma koti ja päästään uusiin maisemiin, ehkäpä mä tiedän miksi haluan isona. Lapset kasvavat, se on ainakin varma. Uusi vuosi on hyvä aloittaa lupauksilla (piti ne sitten tai ei...). Onpahan jotain mitä tavoitella, vaikkei ehkä liian vakavasti.

Vuonna 2017 lupaan...

1. ...tuhlata vähemmän lastenvaatteisiin. Tämä loppuvuosi on riistäytynyt käsistä. Hups.

2. ...olla jaksavampi äiti väsymyksestä huolimatta. Vaikka yöheräämiset verottavat ei sen pitäisi olla pois esikoisen kanssa touhuamisesta.

3. ...yrittää syödä paremmin ja terveellisemmin. Viimeisen kuukauden aikana lämpimästä ruuasta on tullut kirosana ja leivästä sekä herkuista mun parhaat kaverit. Ja banaaneista, ne kun saa syötyä nopeasti. Ja pitäisi yrittää panostaa muutenkin tuohon ruuanlaittoon.

4. ...olla unohtamatta itseäni. Tarkoittipa se sitten uusien farkkujen ostoa tai oman lepohetken ottamista viikonloppuisin.

5. ...olla stressaamatta mistään. Elämä kulkekoon omalla painollaan. Okei, ainakin yritän.

6. ...olla sosiaalisempi. Viikot vierivät arjen keskellä niin hullua vauhtia vaikkei tekisi mitään, että yhteydenpito monen tärkeän ihmisen sekä uusien tuttavuuksien kanssa on jäänyt, vaikka tahtoa nähdä olisi.

Lisäksi lupaan juoda vähintään saman verran kahvia kuin tänäkin vuonna - ilman sitä ei kone pysy liikkeellä ja keskusyksikkö toiminnassa!

27.12.16

Elämäni maitobaarina


Pikkuveli on nyt päälle kuukauden ja koko tuo aika on menty täysimetyksellä. Esikoisen imetystaipaleen pohjalta en olisi uskonut tälläisen onnistuvan. Nyt tokalla kerralla kaikki on kuitenkin mennyt kuin itsestään - lapsi tarttui jo synnytyssalissa ruuanlähteeseensä kuin vanha tekijä ja siitä eteenpäin on menty periaatteella, että tissi isketään suuhun heti kun vauva näyttää sitä kaipaavan, oli se sitten vartin tai useamman tunnin välein.

Arjen kannalta lapsentahtisuus ei ole ollut aina helppoa, minityyppi kun syö usein ja toisinaan myös todella kauan. Yhtenä päivänä ehdin juuri kävellä kauppaan, kun nälkä yllätti ekan kerran ja jatkuva tankkaaminen on luonnollisesti vähentänyt esikoisen kanssa kaksistaan vietettyä aikaa huomattavasti mikä toisinaan aiheuttaa äidissä riittämättömyyden tunteita, samoin kuin hieman sotkuinen koti ja eineksiin turvautuminen. Imetys tuntuu melkein täyspäiväiseltä (ja öiseltä) työltä. Tiedossa kuitenkin on, ettei tämä vaihe kestä loputtomiin - päinvastoin. Aika menee siivillä.

Siinä missä ensimmäinen lapsi oli ensin osittaisimetyksellä ja myöhemmin täysin pullolla on hienoa päästä kokemaan tämäkin puoli. Toisaalta imetyksestä osaa olla stressaamatta, kun tietää, että aikuisten oikeasti myös korvikkeella on onnistunut kasvattamaan ihan kelpo kolmivuotiaan, joka ei liiemmin sairastele tai ole millekään allerginen. Silti aion panostaa, jotta meidän imetystaipaleesta tulisi onnistunut ja mahdollisimman pitkä. Liityinkin jo raskausaikana Imetyksen tuki ry:n Facebook-ryhmään, jota kautta olenkin saanut kaiken imetystietoni ja tajunnut kuinka pihalla olin ekalla kerralla (tai suoraan sanoen täysin tietämätön kaikesta).

Tähän mennessä ahkera syöminen on kannattanut ja poika on kasvanut hienosti. Samalla oma itsevarmuus imettäjänä on lisääntynyt - näin tämän kuuluu mennä!

Aiheeseen liittyen on luvassa postaus imetysvaatteista kiitos Mammas.fi-verkkokaupan kanssa tehdyn yhteistyön, josta kuvissakin esiintyvä Mamaliciouksen paita on saatu.

23.12.16

Missä lahjat?


Jouluvalmistelut, mitä ne on? Eilen, toissaöisten päälle kymmenen herätyksen jälkeen, halusin kirota koko joulun maanrakoon. Hemmetti, ostetaan ne laatikot valmiina ja ollaan siivoamatta, ei tästä mitään tule. No, tänään parempien yöunien jälkeen olikin eri ääni kellossa. Jääkaapissa nököttää tekemäni bataatti- ja perunalaatikko, porkkanalaatikko valmistuu huomenna sillä tänään päivällä kaapista löytyi vain kaksi pienen pientä porkkanaa, eikä niillä olisi pitkälle pötkinyt. Kotikin on jo ok kunnossa, tavarat suurin piirtein paikoillaan ja imurointi tehtynä.

Lahjahankinnat menivät vähän vituralleen tänä vuonna. Jollyroomin järjestelmäsekoilujen takia pojan joulu- ja synttärilahjat päätyivät Jyväskylään ja miehen paketti kotiinkuljetuksella odottaa noutajaansa postin jakelukeskuksessa, johon autottoman on mahdotonta päästä. No, sovittiin että Pitkäletti hakee lahjansa pyhien jälkeen. Että hyvää joulua vaan! Onneksi isoveikalle on ihan kiitettävästi paketteja mummoilta ja kummeilta ja mies nappasi kauppareissulta tälle vielä uudet tussit ja tarrakirjan. Jospa tämän paketti löytäisi oikeaan osoitteeseen tammikuisiin synttäreihin mennessä.

Tärkeintä joulussa on kuitenkin yhdessäolo. Se, että on toinenkin syli jossa vauva saa nukkua, toinenkin joka ehtii huomioimaan esikoista. Joulun aikaan miehen herätyskello ei soikaan klo 4.15, eikä tätä odoteta kotiin yhtä aikaa Pikku Kakkosen kanssa. Aatto ja joulupäivä ollaan pääsääntöisesti keskenämme, pienen perheen voimin. Syödään, saunotaan ja tuijotetaan lastenohjelmia. Leikitään, avataan paketit (ne jotka ovat meille löytäneet...) ja levätään.

Valmistuneiden laatikoiden myötä mullekin nousi viimein joulufiilis ja hyvä olo, kun saa jotain itselle merkityksellistä aikaiseksi, olkoonkin se sitten vain pari hassua jouluruokaa. Ja muistuttaahan tuo meidän hieman muutoissa kärsinyt muovikuusi, että huomenna on joku astetta erikoisempi päivä.

Hyvää joulua kaikille!

22.12.16

Kirppistouhua kotisohvalta


Mitä tekee kirppishullu kun ei pääse livekirppiksille? No, selaa nukkuvan vauvan vieressä keskellä yötä Facebookin merkkivaatekirppisten villisten antia. Ja sitten alkaakin virrata postin mukana paketteja - parit housut esikoiselle, muutama body vauvalle ja sokerina pohjalla maastokuvioinen Pico-haalari, jota olen jo kauan himoinnut ja niin edelleen...

Ostoksille on syynsä. Esikoisen jalat ovat ottaneet kasvuspurtin ja monet housunlahkeet ovat jääneet lyhyiksi. Vauvakin kasvaa koko ajan, eikä kaapista löydykään ihan hirveästi niitä isompia kokoja. Myönnän, että joukkoon mahtuu myös ilman sen kummempaa tarvetta hankittuja kuteita. Koska toi nyt vaan on kiva.

Edelleenkään en ole jaksanut ryhtyä myyntihommiin, vaan vaatteet liikkuvat meiltä pois ihan oikeiden kirpputorien kautta. Nytkin kaapissa on mm. Mainion tunika uutta kotia odottamassa, mutta jostain syystä kuvaaminen ja parin rivin kirjoittaminen sekä ajatus lähettämisestä tuntuu ylivoimaiselta. Ostajan asemassa taas on mahtavaa, että lastenvaatteet liikkuvat kirjeinä suoraan kotiin - silläkin uhalla, että Facebookissa liikkuu "Paras tapa kadottaa ruumis on postittaa se" -lainaus.

Samalla olen joutunut paristi pettymään. Tahra, joka oli huomattu "tarkan syynäyksen jälkeen" ja "jota ei meinannut saada kuvaan" pisti silmään heti, kun paketin avasi. No, oma vika, kun otin riskin (Kyseinen myyjä ei taida ainakaan kuvata järkkärillä...). On myös onneksi käynyt niin päin, että hieman riskillä kuosin ihanuuden takia hankittu, kuulemma pesunukkaa sisältävä vaatekappale onkin yllättänyt mut täysin ollen melkeinpä priimassa kunnossa.

Tällä hetkellä kokoankin omaa kirppiskuormaa, joka pitää sisällään mm. äitiysvaatteita, normi kuteita sekä tietysti lastenvaatteita kummankin jätkän kaapeista. Näin se kiertokulku toimii.

18.12.16

Ja nimeksi tuli...


Juhlat on juhlittu. Huh. Meidän nimijulkkari-pikkujoulukahvit on nyt vietetty perheen ja lähipiirin voimin mikä tarkoittaa sitä, että pikkuveikkaa voi alkaa kutsumaan nimellään ihan julkisesti. Ja tuo nimihän on Juusa Antero. Aivan kuten joku kommentoija arvasikin.

15.12.16

"Onko tossa nimessä kirjoitusvirhe?"


Aloitettiin tulevan pienen nimen pohtiminen tosissaan raskauden puolenvälin tienoilla. Tai no myönnetään, mä aloitin. Mies ei moisesta stressannut vielä siinä kohtaa. Siinä missä esikoisen nimi oli pohtimatta varma heti, on kakkosen kohdalla päätös aiheuttanut enemmän päänvaivaa. Tytöllehän mulla olisi ollut meille molemmille vanhemmille kelpaava nimi valmiina, mutta tieto toisen pojan saapumisesta sekoitti pakkaa.

Nimipohdinnan ensimetreillä kriteerit eivät olleet oikein selvillä. Nimen ei tarvinnut alkaa samalla kirjaimella kuin esikoisen, mutta jotain yhdistäviä tekijöitä piti olla isoveljen Jamiel-nimen kanssa (joka tosin on kaikille aina kerhotädeistä lähtien pelkkä Jami). Kännykkäni muistiinpanoihin eksyivät muun muassa vaihtoehdot Jooa, Jeemi ja Eliel. Mikään ei kuitenkaan tuntunut oikealle tai kelvannut miehelle mikäli itse olisin ollut valmis nimen pojalleni antamaan.

Sitten vastaan tuli eräs etunimi, joka kolahti. Palaset loksahtivat kohdalleen: 1) Se ei ole yleinen (itse asiassa nimeä on annettu viime vuosina vain kymmenelle), 2) Se päättyy sopivasti samaan kirjaimeen jolla tuleva toinen perintönimi alkaa, 3) harvinaisuudestaan huolimatta nimi on helppo lausua ja kuulostaa suomalaiselta ja 4) nimi alkaa J:llä kuten esikoisenkin. Lisäksi pikkutyyppi, meidän oma tonttu-ukko sattuu olemaan juuri oikean näköinen kantamaan kyseistä etunimeä.

Valitsemaamme nimeen liittyy kuitenkin riskejä. Joku saattaa luulla kirjoitusasussa olevan virheen, sillä toinen paljon yleisempi nimi löytyy vain yhden kirjaimen erolla. Kavereille vitsailinkin pikkuveikan ankeasta koulutaipaleesta, kun jokaisella opettajalla lukee papereissaan väärää tietoa. Toivottavasti ei! Näistä skenaarioista huolimatta kyseinen nimi vaan sattuu olemaan täydellinen tuolle minille.

Haluaako joku heittää arvauksen miksi meidän pikkuveikkaa tullaan kutsumaan? Eli nimi alkaa J:llä, on harvinainen, mutta kuulostaa suomalaiselta. Ja paljastettakoon, että viimeinen kirjain on A.

Oikea vastaus kerrotaan ainakin Instagramin puolella sunnuntaina, kun meidän nimenjulkkarijuhlallisuudet ovat onnellisesti takanapäin.

13.12.16

On aika pyöriä eteenpäin


Muuttoaika. Ei meillä vielä, mutta blogilla kyllä. Kaksi rumaa ja pari kaunista jättää hyvästit Lifielle ja suuntaa Kaksplussan blogiverkostoon. Odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää ja kiva päästä taas tutustumaan uuteen blogiympäristöön.

Indiedays ja Lifie ovat palvelleet hyvin, mutta aihepiirien ollessa taas enemmän lapsipainotteisia lifestyle-höpinän sijaan (jota varmasti mahtuu mukaan jonkin verran jatkossakin) voisin kuvitella uuden verkoston kohdistavan blogia enemmän siitä kiinnostuneille lukijoille. Odotuksia tulevan suhteen ei niinkään ole - fiiliksen mukaan eteenpäin kuten tähänkin asti.

12.12.16

Vanhat kunnon Emmaljungat


Keveät, hyvännäköiset ja edulliset. Kaiken vaunusekoilun jälkeen meiltä löytyy kulkupelit, jotka täyttävät kaikki nämä kriteerit - nimittäin Tori.fistä bongatut Emmaljungat, ilmeisesti City Crossit. Olen myyty. Viikonloppuna tulikin liikuttua näiden kanssa jo kunnolla ja olen erittäin tyytyväinen. Ulkonäöllisestikin vaunut miellyttävät omaa silmääni erityisesti valkoisen rungon ja kopan yksityiskohtien osalta.

Nyt on sitten talviolosuhteiden mukaiset kiesit, joilla liikkua. Vielä se seisomalauta niin on tämä yhdistelmä kunnossa.

9.12.16

Sananen raskaudesta ja synnytyksestä palautumisesta


Kun katson peiliin, en uskoisi olleeni pari viikkoa sitten raskaana. Saako näin sanoa? Ei sillä, että olisin jossain huippukunnossa, vaan siinä mielessä, että peilissä näkyvä vartalo on se oma vanha.

Ei, vatsasta ei löydy punaisenaan hohtavia raskausarpia, paino on kiitos imetyksen ja kahden lapsen aiheuttaman kiireen jo alle lähtöpainossa, kun yhdeksän raskauden aikana tullutta kiloa ovat karisseet viime päivinä. Vatsanahkakin on jo kivasti palautunut, vaikkei samanlainen kuin silloin kuustoista kesäisenä. Vaikka ulkonäkö onkin toisaalta sivuseikka, on mieltänostattavaa tuntea ulkomuotonsa hyväksi ilman suurempaa vaivannäköä ja ehkäpä tämä kannustaa jonkinasteiseen treenaamiseenkin... Sitten joskus.

Muiltakin osin palautuminen on ollut nopeaa - luojan kiitos. Turvotus, pienetkin haavat ja nirhaumat tiedätte kyllä missä ovat kaikkea muuta kuin ihania. Ja kun muistaa mitä kaikkea olisi voinut sattua eteen saa olla todella kiitollinen kuinka pienillä vahingoilla ja ilman tikkejä saikaan lapsen ulos.

Myös mielialojen osalta voi tuulettaa (ja koputtaa samalla puuta että sama meininki jatkuu). Muutamaa itkua lukuun ottamatta fiilis on ollut todella hyvä, vaikka toki joinain iltoina on väsy painanut ja hermot ovat olleet koetuksella, kun yrittää pyörittää huushollia vauva sylissä. Hormonit ovat pysyneet aika hyvin aisoissa. Vähän pitäisi oppia relaamaan kotitöiden osalta ja esikoisen "iltavillit" saavat välillä veren kiehumaan, mutta muuten... Okei, eilen tuli kyllä korotettua miehelle ääntä aikas tyhmästä jutusta.

Kuka muistaa 2013 lähteneen Beautiful body -haasteen? Kuvissa olkoon meikäläisen versio kahden muksun jäljiltä, kun toisen synnytyksestä on aikaa 17 päivää. Vartalo, ei todellakaan täydellinen, mutta mun oma ja ihan jees.

8.12.16

Voi Joie minkä teit


Halvalla ei saa hyvää. Piste ja kettuuntunut naama. Haaveilin uusista vaunuista. Halusin kauniit, pienet ja kätevät yhdistelmät, joilla mahtuisi julkisiin, jotka saisi kätevästi kasaan ja joilla kuitenkin pääsisi eteenpäin. Elokuussa esittelin meidän hankkimat Joie Chrome DLX -kiesit ja olin onneni kukkuloilla, enkä malttanut odottaa vauvan syntymää. Instagram-seuraajat tietävätkin, että vaunut pääsivät kopan kanssa testiin viime viikolla (ratasosa olikin käytössä jo loppukesällä ollen ihan jees)... No arvatkaas mitä - en tykkää yhtään!

Luminen, epätasainen maa, heiluva ja huterasti kiinni oleva koppa ja pienet eturenkaat = todella huono yhdistelmä. Se keveys, mitä kesällä arvosti tuntuu talvikäytössä mahdottomalle. Muovisuus ärsyttää ja jostain syystä koppa keikkuu ees taas vaikka mukana on vaan neljää kiloa lähestyvä pikkujässikkä. Ei tulisi kysymykseenkään, että laittaisin yhdeksän kiloisen kyytiin, vaikka senkin kokoisen pitäisi pärjätä messissä. Ja kun kiesien pitäisi toimia vielä sen seisomalaudankin kanssa, eivätkä nämä liiku mihinkään ilmankaan. Ei voi siis sanoa muuta kuin vaihtoon.

Arvatkaapa harmittaako, etenkin kun meillä oli jo ne punaiset Briot, jotka halusin vaihtaa keveämpiin ja pienempiin. No, virheistä oppii ja kolmas kerta toden sanoo vai mitä. Tällä hetkellä eteisessä nököttää mustavalkoiset Emmaljungan City Crossit. Kiitos Tori.fi, pelastit nahkani! Huomenna päästään koeajolle.

Yhteenveto Joieista: ratasosan kanssa kätevät kesäkärryt niin pienemmälle kuin isommalle etenkin kaupunkikäyttöön. Talvikäytössä mahdottomat. Koppa kivan kokoinen ja helppo irrottaa, mutta samalla hutera, eikä toisaalta palvele kovinkaan pitkään.

Liputan siis edelleen vanhojen kunnon Briojen ja Emmaljungien puolesta, joita onneksi saa käytettynä kivaan hintaan (ja tarvittaessa sopivat vaunut löytyivät päivässä melkeinpä anopin naapurista, joka ystävällisesti ne nouti!).

Onko muille sattunut eteen rattaita tai vaunuja, jotka on suosiolla pistetty eteenpäin?

4.12.16

Kaste ilman ristiäisiä


Mitä tehdä, kun haluaa kastaa lapsensa, mutta kuitenkin järjestää nimiäisiin verrattavan rennon kahvittelutilaisuuden? Esikoisen kohdalla järjestettiin niin, että kaste tapahtui meillä kotona ensin ainoastaan kummien läsnäollessa ja muut vieraat isovanhemmista ja sisaruksien perheistä alkaen tulivat kahville vasta jätkän saatua vettä päähänsä. Tällöin nimi oli paljastettu jo hyvissä ajoin heti pojan synnyttyä.

Tällä kertaa pikkuveikan nimi on pidetty yhtä henkilöä lukuun ottamatta vain meidän tiedossamme ja tulossa on kaksi eri tilaisuutta: Nimenjulkkarit ja pikkujoulukahvit meillä kotona ennen joulua, jonne on kutsuttu päälle parikymmentä henkeä ja pelkkä kaste kirkolla tammikuussa ilman tarjoiluja tai muuta oheisohjelmaa neljän kummin ja isovanhempien läsnäollessa. Miksi näin? Koin jouluteemaisten juhlien järjestämisen helpoksi. Samalla halusin kutsua koko lähipiirin kahville ja juhlistamaan pientä, mutta pitää kasteen intiiminä ja rauhallisena tapahtumana. Juhlien ajankohtaan taas vaikutti miehen toteamus siitä miten tämä näyttää ihan tontulle vastasyntyneen nähtyään.

Kastepäivä ei vaadi sen kummempia suunnitteluja - kunhan vedetään siistit vaatteet päälle, kastemekko matkaan ja ajetaan läheiselle kirkolle, joka onkin meille kerhoista tuttu. Toki tämän jälkeen halukkaat saavat meillä siivun kuivakakkua ja kupin kahvia ennen kotimatkaa. Varsinainen juhla on kuitenkin neljäntenä adventtina. Sitä varten on tilattu ah niin juhlavia pahviastoita, samoin ihan super hieno täytekakku (en malta oottaa!) ja pyydetty äitiäni tekemään iso voileipäkakku. Meikäläinen aikoo tällä kertaa päästä helpolla - tarkoitus olisi väsätä itse ainoastaan joulupipareita, minitortutkin valmistuvat kaupan taikinasta. Voileipäkakun lisäksi suolaisen virkaa saavat hoitaa paistovalmiit riisipiirakat ja munavoi. Pöytään päätynee myös kääreissä olevia suklaakonvehteja.

Koristelukin on helppoa - joulumeiningeissä mennään. Värimaailma on musta-valko-punainen, ei ehkä ihan tyypillinen. Tarjoilupöytää koristaa joulutähti ja muutama kynttilä ja joulukuusikin olisi tarkoitus kärrätä johonkin nurkkaan ennen vieraiden tuloa. Vaatteetkin juhliin on jo tiedossa koko perheelle.

Tästä kaksi viikkoa eteenpäin juhlahumu onkin jo koettu ja meidän pieni Tonttu-ukko muutakin kuin pelkkä "Pikkuveli".

2.12.16

Mitä on luvassa?


Niin monia ideoita, niin vähän aikaa. Perjantai-illan ratoksi ajattelin kuitenkin koota yhteen mitä tekstejä blogissa on lähiaikoina luvassa. Innostus bloggaamista kohtaan on jatkuvassa nousussa, joten voipi olla, että kirjoitustahti tulee tihenemään lähiaikoina mikäli meininki kotona vaan jatkuu yhtä leppoisana. Kamerakin on laulanut entistä lujempaa. Tulevina viikkoina voi odottaa ainakin seuraavanlaisia postauksia:

1. Synnytyksestä palautuminen - Mitä on tapahtunut alle parissa viikossa

2. Meidän ristiäissuunnitelmat tai ennemminkin kaste ilman ristiäisiä

3. Juttua imetyksestä ja mitä ajatuksia se mussa herättää

4. Imetysvaatteet - Tarvitseeko niitä?

5. Kriteerit pikkuveikan nimelle (ja jossain vaiheessa paljastus mihin päädyttiin)

6. Kuva- ja kuulumispostauksia 

7. Yhteisyö: KiddoW-merkin vaatteita vauvalla 

Ja eiköhän tämä joulun aika myöskin inspiroi ainakin muutamaan postaukseen. Blogissa puhaltaa pian muutenkin uudet tuulet, mutta palataan näihin muutoksiin myöhemmin.

Terveisin eräs, jonka silmät vielä jotenkuten näkyvät päästä tummista alusistaan huolimatta. 

27.11.16

Kahdeksan pisteen synnytys, yhdeksän pisteen vauva


Sunnuntai 20. marraskuuta. Makaan tuijottamassa Teen Mom UK:ta ja mietin seuraavan päivän laskettua aikaa. "Turha sitä on ajatella, ei tää tuu koskaan ulos", on mun päällimmäinen fiilis.

Yöllä olo on tukala, en tiedä miksi. Ravaan vessassa ilman varsinaista vessahätää ja hikoilen. Herään kahteen tuntuvaan supistukseen. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle, jotta mies saisi nukkua ja jaksaisi lähteä töihin. Kello neljä tulee lisää supistuksia ja huomaan vuotavani verta. Käyn sanomassa miehelle, että hän saa nukkua pitkään ja jäädä kotiin varuiksi ollen kuitenkin itse varma, ettei lapsi vielä tänään tule ulos. Soitan synnärille varmistaakseni, että kirkas verenvuoto on ok. Kätilö kysyy supistuksista ja puhelun päätteeksi toteaa, että monesti ne voivat vielä loppua kokonaan. Näin mäkin luulen.

Klo viisi aamulla alan tekemään ruokaa ja perunarieskaa saadakseni muuta ajateltavaa. Supistelee, muttei mielestäni mitenkään huomattavasti. Mies nousee seitsemältä ja on pettynyt, kun näkee mut makoilemassa sohvalla kännykkä kädessä ilman kipuja. Supistusten tullessa irvistän ja hengitän, niillä pärjää. Sama meno jatkuu koko aamupäivän. Supistuksia, "ei tarpeeksi kipeitä, ehkä harkkareita", tulee 6-10 minuutin välein, mutta laittelen pyykkejä, siivoan, leikin pojan kanssa legoilla ja piirtelen.

Mulle oli varattu vauvan painokontrolliaika klo 14 terveyskeskukseen neuvolalääkärille. Aamupäivällä soitetaan pojan mummi Helsingistä vahtimaan tätä lääkärin ajaksi ja varuiksi meille mikäli supistukset kiristyisivät (mitä en edelleenkään uskonut tapahtuvan), jotta päästään epävarmassa tilanteessa miehen kanssa kahdestaan sairaalaan. Ollessamme lähdössä lääkäriin anoppi kehottaa mua ottamaan sairaalakassin mukaan. Naureskelen, ettei tamä vielä ole tulossa ulos, mutta tottelen tarkistamatta sisältöä ja unohdan kuulokkeet. Käsken miestä nappamaan pari levyä mukaan "jos ihme käy".

Autossa alkaakin tapahtua. Supistuksia tulee viiden minuutin välein, muttei edelleenkään musta tarpeeksi kipeitä, joten mennään lääkäriin, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Siellä olo on tukala ja suppareiden tullessa joudun suoristamaan selkää ja istumaan tuolin etureunalla kevyesti hengitellen. Käyn terkkarilla ja lääkärissä, joka toteaa, ettei vauva ole mikään päälle nelikiloinen millä mua peloteltiin ja että olen 2cm auki. (Tämäkään ei musta ollut mikään merkki, sillä esikoisesta olin yliaikaistarkastuksessa 3cm auki ja tyyppi syntyi monen päivän päästä oksitosiinin sun muiden avulla). Kysyn tyhmänä koska mun kannattaa lähteä sairaalaan ja mainitsen, että supistuksia tuli odotushuoneessa jopa 3 minuutin välein muttei ne ole tarpeeksi kipeitä. Lääkäri katsoo mua kuin hullua ja toteaa, että hänestä voitte mennä suoraan.

Mulla on hassu fiilis. Mies kaivaa autoon noustessamme pyyhkeen penkille - ihan vaan varuiksi. Lähtiessämme liikkeelle supistusten väli on koko ajan 3 minuuttia. Ajetaan reilu 12 minuuttia sairaalaan. Mies etsii parkin, joka on suhteellisen kaukana ovesta. Vitsailen ja naureskelen, että on tääkin tapa tulla synnyttämään, kävellä toiselta puolen tonttia.

Suunnataan äitipolille synnyttäjien vastaanottoon. Napakan tuntuinen kätilö tulee vastaan kysyen milläs asialla ollaan. "Ehkä synnyttämään..." vastaan koska homma tuntuu edelleen uskomattomalle. Kätilö vie meidät huoneeseen ja laittaa mut käyrille kysellen samalla tietoja. Supistukset alkavat tuntua kipeämmiltä ja niitä tulee todella tiheästi. Kätilö katselee mua ja toteaa, että tänne ei sitten ponnisteta ketään. Häh? Ei tässä nyt niin pitkällä olla! Tämä tekee sisätutkimuksen ja tunti edellisestä olen 4cm auki. Saatuaan tiedot kirjattua siirrytään saliin. Meikäläisen fiilis on outo, mutta nyt tajuan vihdoin, että joku on syntymässä.

Kyselen kätilöltä kivunlievityksistä ja tajuan, etten ole varsinaisesti miettinyt ennakkoon vaihtoehtoja. Tai no olen - kaikki mahdollinen kiitos. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei tarvetta olekaan millekään suuremmalle. Niinpä päädyn keinutuoliin ilokaasumaskin kanssa mikä tuntuu aika hyvälle, kunhan olen ensin saanut tippojen paikat käteen mikä piikkikammoisesta heikkosuonisesta tuntuu ihan kamalalle ennen kuin tajuan käskeä kätilöä olemaan selittämättä koko ajan mitä tämä tekee (mm. "Oho, nyt puhkaisin sulta suonen!" on kaikkea muuta kuin kivaa kuultavaa). Tämän jälkeen mies laittaa musiikin soimaan ja siinä me istutaan vierekkäin, ihan hiljaa. Minä jossain ihme tilassa kipeämmän supistuksen tullessa kiroillen, mies mun puhelimesta Iltalehteä ja pelistreamejä katsellen.

Tunnin kuluttua sairaalaan tulosta kätilö tulee paikalle katsomaan kohdunsuun tilannetta - 6cm auki. Ja siitä alle tuntia myöhemmin reilu 7cm. Tällöin mulle iskee henkinen paniikki - en todellakaan ponnista ilman muuta kivunlievitystä. Päätän haluta spinaalin, äkkiä kun se vielä on mahdollista! Paikalle kutsutaan lääkäri, joka toteaa ehtivänsä laittamaan puudutuksen vaikka onkin ihan viime hetket. Tällöin olen reilu 8cm auki ja kalvot puhkaistaan vesien menoksi. Tämän todetaan olevan hieman vihreää.

Vauva pelästyy vesienmenoa ja sydänäänet romahtavat, samoin äiti. Menen paniikkiin ja mieleen nousevat heti kuvat tehohoidosta ja esikoisen happivajeesta, elottomasta lapsesta ja infektioista. Kätilöllä on kova työ rauhoitella mua, yrittää saada vauvan sydänäänet tasaantumaan ja huone täyttyy ihmisistä. Mulle annetaan happea ja käsketään kääntymään kontilleen. Tilanne rauhoittuu, mutta loppuajan seuraan vauvansydänääniä kunnes kätilö käskee laittamaan masiinan äänet ihan hiljaiselle "äidin synnytyshistorian takia".

Spinaalin pitäisi vaikuttaa heti, mutten tunne olotilassani muutosta. Supistukset sattuvat edelleen ja tunnen ne yhtä voimakkaina. Alakerta sentään puutuu. Siihen asti päällä ollut tyyneys katoaa ja tekee mieli kirota. Kätilö kysyy olenko tutustunut aquarakkuloihin - en ja näin jälkikäteen toivon, etten vieläkään tietäisi niistä mitään. Laittaminen oli tuskaisempaa kuin se selkäkipu (huusin kurkku suorana) jonka takia ne pistettiin, eikä apua ollut.

Supistusten keskellä aukean täysin ja tulee aika kokeilla ponnistamista. Yrityksistä huolimatta mitään tapahdu, eikä varsinaista ponnistamisen tarvetta tule - missään vaiheessa. Vauva on alhaalla, muttei liiku. Ponnistus päätetään lopettaa ja kätilö kutsuu paikalle lääkärin ultraamaan. Selviää, että poika on avotarjonnassa ja että mun häntäluu koukkumainen (joko joskus murtunut tai luonnostaan) ja vauva jumiutuu siihen. Päähäni nousee pelko sektiosta ja kuullessani, että vauva päätetään auttaa ulos imukupilla luulen, että nyt koko alakerta silvotaan palasiksi.

Ponnistus aloitetaan uudestaan ja mun ähkimisestä huolimatta lääkäri saa toden teolla vetää lasta ulos. Tämä syntyy 22 minuutin ponnistuksen aloituksen jälkeen avotarjonnassa mitoin 48cm ja 3,5kg, py 34,5cm saaden 9 pistettä. Munkin vahingot jäävät pieniksi, pari naarmua eikä tikin tikkiä, poika saa imukupista mustelman, joka paranee muutamassa päivässä. Jälkeiset tulevat ulos 9min syntymästä ja synnytyksen kokonaiskestoksi merkitään 7h 50min, josta oltiin sairaalassa reilu 4h ja myöhemmin multa kysytään arvosanaa, joksi annan 8.

Fiilikset jälkikäteen ovat hyvät. Vaikka koen tämän synnytyksen jälkikäteen kipeämmäksi kuin esikoisen 25h kestäneen rupeaman, meni tällä kertaa kaikki niin nopeasti, että kivun kyllä kesti. Synnytystä läpi käydessämme kätilö oli sitä mieltä, että pelkkä ilokaasu olisi riittänyt hyvin kun mikään muukaan ei oikein toiminut... No, tiedä sitten. Tunteet siinä kohtaan, kun vauva oli sylissä olivat ihan uskomattomat ja olen niin kiitollinen, että sain kokea ne hetket toisen lapsen kohdalla - erityisesti siinä kohtaa kun poika tarttui rintaan kuin vanha tekijä, jonka ansiosta meidän toistaiseksi lyhyt imetystaival on lähtenyt huikealla tavalla käyntiin.

Pojan sykettä ja happiarvoja seurattiin varuiksi vielä osastolla kertaalleen ja vihreän lapsiveden takia varmistettiin, ettei infektio puske päälle. Lisäksi keltaisuutta tarkkailtiin kahden vuorokauden ikään ennen kuin saatiin kotiutumislupa, johon vaikutti myös meidän veriryhmäristiriita (poika + ja minä -).

Täällä me nyt ollaan oltu, kotona torstaista asti. Huomenna onkin ekan neuvolan vuoro ja mä haaveilen myös nopeasta kauppavisiitistä.

24.11.16

Pikkuveli


Hän on täällä. "Pikkujätti", joka ei sitten ollutkaan niin suuri pieni. Vain 48cm ja 3,5kg. Täsmällinen tyyppi, joka yllätti vanhempansa lasketun päivän iltana 21. marraskuuta. Äiti ei vielä iltapäivälläkään ollut lähdössä synnyttämään, ainoastaan lääkäriin painoarvioon, joten fiilis oli kieltämättä outo, kun muutaman tunnin päästä olikin pikkuveikka sylissä. (Tarkempi synnytyskertomus luvassa pian.)

Voidaan kaikki hyvin ja tänään päästiin kotiin aloittelemaan uudenlaista arkea.

19.11.16

Näissä kuteissa kotiin

Antaa kuvien puhua puolestaan. Näissä pikkuisissa vaatteissa ja kaukalopussissa kaukaloineen päästään toivottavasti pian kantamaan meidän pikkuveikka kotiin.


Mukana siis kaksi vaatekertaa - 50cm ja 56cm kaiken varuiksi. Lisäksi sisätumput, kypärämyssy, villavaatteet (puku, sukat, lapaset ja pipo) ja peitto lämpimän kaukalopussin sisälle heitettäväksi.

18.11.16

Sairaalakassissa


Meikäläisen sairaalakassi on jokusen aikaa lojunut vaatekaapin pohjalla puolinaisena. Kätevänkokoiseen Niken kassiin sopii juuri kaikki tarpeellinen. Samainen laukku hoiti sairaalakassin virkaa myös esikoisen syntyessä, joskin silloin viikon hoitojakso pakotti kantamaan tarpeen mukaan lisää tavaraa osastolle. Mutta mitä laukku pitääkään sisällään tällä erää?

1. Hygieniatarvikkeet

Meikkipussi, jonka sisältä löytyy Tigerin matkakokoisiin purkkeihin pakattuina kasvojenpesuainetta, shampoota ja suihkusaippuaa. Lisäksi löytyy kasvojen kosteusvoide, huulirasva ja deodoranttia sekä tietysti hammasharja ja -tahna. On mukana myös pari pinniä ja kampa.

2. Omat kotiutumisvaatteet
Mukana on kahdet kollarit, pari lötköä t-paitaa (imetyspaitoja) sekä pari hupparia. Kaksi eri kokonaisuutta siksi jos toinen sattuu likaantumaan jo ennen ulospääsyä tai jos tulee tarve ja halu hengata sairaalassa omissa kuteissa. Lisäksi tietysti sukat, parit supermukavat alkkarit sekä alustoppi/imetysliivit.

3. Villasukat
Nää on mainittava erikseen. Muutama villasukkapari on ehdoton ja niissä aion hengata niin synnyttäessä kuin osastolla. Kotoisaa.

4. Kännykkä, laturi, kuulokkeet
Älypuhelin lisätarvikkeineen nyt on mukana joka paikassa.

5. Järjestelmäkamera
Ilman järkkäriä ei vaan voi kokea elämää mullistavia juttuja. Olen jo paristi nähnyt painajaisia, joissa kamera on mukana, mutta kesken synnytyksen tajuan, että akku on loppu. Haha.

6. Oma myssy vauvalle
Vauvan kotiutumisvaatteet on pakattu hoitolaukkuun, jonka nappaan autoon tai sitten iskä saa tuoda sen mukanaan tullessaan meitä noutamaan, mutta oma pieni Metsolan myssy on pakattu vauvalle mukaan jo sairaalakassiin. (Esittelen toisessa postauksessa pienen kotiutumisvaatteet!)

7. Liivinsuojat, parit megasiteet, nenäliinoja
Näitä saa varmasti sairaalasta, mutta lisäsin laukkuunkin ihan vaan siksi, että olisi esim. kotimatkallakin käden ulottuvilla.

8. Lompakko ja neuvolakortti
Nämä lienee selvät.

9. Vesipullo
Evästä ei ole sen kummemmin tulossa matkaan (ellei jokunen banaani satu mukaan), mutta juomapullo on ehdoton. Huutelen sitten fiiliksen mukaan mitä syömistä mulle on kannettava.

Siinä lienee kaikki. Toivottavasti näillä pärjää, eikä sairaalassa tarvitse viettää kovinkaan kauaa.

16.11.16

160cm jaettuna neljällä


160cm. Niin leveä on mun ja miehen parisänky. Sänky, josta aamuisin löytyy myös kolmas silmäpari. Tai no mies nyt on arkena jo lähtenyt töihin kun me herätään. Vannoin esikoisen raskausaikana, ettei lapsi tule nukkumaan meidän vieressä. Eikä tämä vauva- tai pikkutaaperoaikana nukkunutkaan muun muassa siksi, että olin itse todella herkkäuninen. Perhepeti tuntui oudolta ja meille täysin vieraalta vaihtoehdolta. Aika ja äitiys on kuitenkin karaissut meikäläistä. Lisäksi olen tullut laiskemmaksi - valitettavasti. Siispä siinä kohtaa, kun pinnasänky muuttui juniorsängyksi on poika päättänyt, ettei kokonainen yö yksin omassa vuoteessa tule kysymykseenkään, vaan äitin ja isin vieressä on parasta. Ymmärtäähän sen, enhän mäkään tykkää nukkua yksin.

Vauva tuo kuitenkin uuden haasteen tähän meidän tahtomatta muodostuneeseen järjestelyyn. 160cm on aika kapea neljälle. Yhtä lailla olen miettinyt kaikkien unenlaatua jatkossa. Miten meidän Pitkäletti jaksaa lähteä töihin klo 5.30 jos yöhön mahtuu monia herätyksiä? Ja miten tuleva isoveli saa nukuttua, jos pikkusisarus karjuu korvan vieressä? Toisaalta onhan meillä super mukava vuodesohva. Katsotaan tuleeko se muotoutumaan jonkun paikaksi...

Jos verrataan äitiyden alkumetreihin on musta itsestäni tullut paljon joustavampi, lepsumpi ja ennen kaikkea sopeutuvampi. Onko sillä niin väliä missä kaikki nukkuvat, kunhan vain nukkuvat ja ovat tyytyväisiä ja jaksavat? Pinnasänky löytyy kasattuna meidän sängyn kupeesta - tiedä sitten paljonko tuleva pikkuveikka tulee siellä aikaa viettämään.

14.11.16

Rv39+0 - Viimeinen raskauspostaus?

idkuva

Iik, synnytys voi käynnistyä millä hetkellä hyvänsä vs. Tää muksu ei tule täältä ikinä ulos. Noihin kahteen lauseeseen taitaa aika hyvin kiteytyä raskausajan lopun fiilikset. Yhtä aikaa olla niin lähellä, mutta niin kaukana. Pystyisipä joku kertomaan tälläiselle kontrollifriikille kärsimättömälle milloin nuorin herra T päättää jättää yksiönsä.

Raskauden vikoja viikkoja on niin ikään varjostanut meikäläisen on/off -flunssa, joka päätti oikein villiintyä tarvottuani lumisateessa neuvolaan. Pidempään jatkuneen nenän tukkoisuuden lisäksi loppuviikosta lähti ääni ja koko perheen öitä on varjostanut mun kumea yskäni, joka on paikoin pakottanut siirtymään sohvalle. Tällä hetkellä tuntuu, että kurkku alkaisi olla jo paremmassa kunnossa ja rööritkin auki eli voiton puolelle taidettiin päästä. Perjantai-iltana ehdin jo miettiä, ettei siinä kunnossa synnyttämisestä tulisi yhtään mitään kun henki ei tunnu kulkevan edes levossa. 

Raskausrintamalla kaikki sujuu muuten mallikkaasti. Arvot edelleen hyvät, painoa tullut +9kg, ei turvotuksia tai muita riesoja. Supistukset muuttuvat koko ajan "tiukemmiksi", mutta mistään kivuista tai säryistä en ole kärsinyt jos ei yksittäisiä alakerran vihlaisuja silloin tällöin lasketa. Tästä huolimatta aletaan olla siinä pisteessä, että isosta vatsakummusta luopuminen ei haittaisi yhtään ja muumiolo alkaa olla aika nähty. Etenkin ruokailujen jälkeen olo on sen verran pinkeä, että mielellään katselisi jälkikasvuaan vatsanahan toisella puolella ja ruokahalu onkin vähentynyt selvästi (ja herkkuhimoille käynyt juuri päinvastoin...). 

Mikäli mitään ei tapahdu tämän viikon aikana kontrolloidaan vauvan kokoa laskettuna aikana. Mikäli kaikki on tuolloinkin kunnossa, eikä pieni ole liian suuri jäädään vaan venailemaan. Vielä viime viikolla jaksoin uskoa, että kyllähän tuo pikkujätti tulee ulos hyvissä ajoin ennen laskettua, mutta saapi nähdä. Tuntemattomia ovat vatsa-asukkien tiet. Äiti alkaa kuitenkin olla jo ihan hemmetin kärsimätön.

*imetyskoru saatu Raskauskeiju.filtä

13.11.16

Isänpäivänä



Hyvää isänpäivää kaikille iseille! Tämä onkin jo meidän iskän kolmas sellainen. Kieltämättä haaveilin, että tyyppi olisi saanut olla jo tänä päivänä isänä kahdelle, mutta ehtiihän sitä. Meidän jätkät ovat tänään ulkoilleet tunteja kaksistaan ja äiti on nauttinut rauhaisasta ruuanlaitosta ja yrittänyt levätä huonosti nukuttujen öiden jäljiltä. Poika ehti jo loppuviikosta paljastaa isälleen mitä lahjapaketista tulee sunnuntaina löytymään, joten ainut jännitysmomentti oli se, onko meikäläisen tilaama Niken musta huppari sopiva vai ei. No, oli se. Toki iskälle katettiin myös aamupala valmiiksi.

Muuten päivä on mennyt arkisissa ja leppoisissa merkeissä. Viikko sitten muistettiin pojan toista pappaa pienellä lahjalla ja eilen tarjottiin kahvit ja korvapuustit toiselle, joten varsinainen isänpäivä on vietelty ihan kolmistaan omassa rauhassa ensi viikkoon voimia keräten.

(Kuvat keväältä 2014)

5.11.16

Pesimisfiilis


Asioita, joita voisi tehdä ennen toisen lapsen syntymää, mutta jotka on silti niin helppo jättää tekemättä. Niitä löytyisi. Odottavan aika on pitkä. Päivät kuluisivat varmasti miljoona kertaa nopeammin, jos ne täyttäisi läpeensä kaikella ohjelmalla ja hälinällä. Toisaalta kiireisten päivien jälkeen sänkyyn romahtaessa toivoo, etteivät supistukset vaan alkaisi juuri sinä yönä, sillä nyt ei jaksaisi, kuten viime sunnuntaisen Ikea-reissun jäätyä taakse. Seuraavat viikot tulee siis tasapainotella levon ja aktiviteettien välimaastossa muistaen balanssi (ja samalla pitää tietysti pitää tuo tuleva isoveli tyytyväisenä).

Marraskuu on kaikin puolin jännittävä kuukausi. Mukaan mahtuu lasketun ajan lisäksi muun muassa syntymäpäiviä ja isänpäivää. Bloggaajahäppeningit päätin kuitenkin jättää välistä en niinkään oman, vaan miehen jaksamisen takia - parempi viettää viikonloppua kotona rauhassa perheen voimin, jotta kaikki saavat ladata akkuja.

Samaan aikaan päässä on lista paikoista ja jutuista, joita olisi nyt yhden lapsen kanssa vielä helppo touhuta ja käydä ennen tulevan pienen aiheuttamaa hetkellistä taukoa. Vaikka nyt oma fyysinen olotila on paras mahdollinen mietityttää pakostikin missä kunnossa sitä on synnytyksen jälkeen. Tällä hetkellä olisi koko perheen taidenäyttelyä, voisi mennä sinne kauimmaiseen puistoon ja sopia niitä leikkitreffejä sun muuta. Meikäläisen on kuitenkin vallannut pesimisfiilis - koti on hyvä ja päivät tuttuja kerhoja lukuun ottamatta kiva viettää pojan kanssa kaksin välillä ulkoillen ja esimerkiksi kirppiksellä käyden. Ja ehkä se onkin tämänkin kannalta juuri parasta vielä kun on tilaisuus. Tällä kertaa en pysty käpertymään päiväkausiksi sohvalle peiton sisään katselemaan tv-sarjoja tai nukkumaan tuntien mittaisia päikkäreitä kuten ekassa raskaudessa... Kieltämättä mieli vähän tekisi ja tarvekin ehkä olisi.

Pesimisfiiliksen keskellä mulle on nousut pakkomielle pitää asunto siistinä koko ajan kaiken varalta. Kaapissa on lisäksi oltava ruokaa, eikä pyykkikori saa täyttyä liikaa. Jos miettii millaisen hallitun kaaoksen keskellä ollaan asuttu pitkin kesää tuntuu tämä kodin nykyinen siisti olomuoto melkein mahdottomalle. Katsotaan tekeekö vanha siisteystaso paluun vauvan syntymän jälkeen...

(Ja ei - kuvissa näkyvä vadelmanlehtitee ei ainakaan mulla ole aiheuttanut minkäänlaisia tuntemuksia, mutta hyvää se on!)