30.7.15

Miltä näyttää oikea äiti?

idkuva

Luin Anna-Leena Härkösen kirjoituksen koskien asiakaspalvelua. Sitä kuinka toinen myyjä yrittää väkisin myydä tuotetta ja toinen ei edes viitsi riisua mekkoa mallinuken yltä, vaikka rekissä oleva on aivan liian suuri ja se sopiva nyt sattuu olemaan ikkunassa. Me suunnattiin eilen pitkän saamattomuuden jälkeen autokaupoille, nykyinen kun alkaa olla parhaat päivänsä nähnyt. Tiedättekö kuinka otetaan vastaan merkkiliikkeessä nuori pitkälettinen hevimies parransänki naamassaan ja ryppyinen bändipaita yllään mukanaan shokkivärihiuksinen nainen ja pieni ympäriinsä juokseva taapero? Oltiin pitkään aika lailla kuin ilmaa. Entäs millaista palvelua sai vanhempi herra suorissa housuissaan ja kauluspaidassaan? Autokauppias oli paikalla nopeammin kuin ehdin suutani aukaista. Meille sen sijaan saman tasoista palvelua alkoi löytyä vasta, kun selvisi mitä summaan autoon ollaan laittamassa ilman mitään rahoitusvaihtoehtoja. Niin että pettikö ulkonäkö?

Entä miltä näyttää oikea äiti? Erään kauppareissun päätteeksi bussissa muuan pikkutyttö totesi, että olenko poikani äiti kun en näytä äidille. Siis häh? Okei, pienten lasten maailmankuva nyt saattaa olla vielä aika rajoittunut ja lasten suusta tulee vaikka mitä, mutta silti mua huvitti. Olisi tehnyt mieli kysyä miltä äidit sitten näyttävät, tyttö kun oli mummonsa kanssa liikkeellä.

Meillä jokaisella on ennakkoluuloja, jotka säätelevät käytöstämme ja vaikuttavat toimintaamme. Jollakin ne saattavat kohdistua esimerkiksi maahanmuuttajiin tai eri uskontokuntiin, joskus taas joku pieni seikka, kuten esimerkiksi hiusten väri saattaa yllyttää päätelmiin, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Luulisi, että nykyaikana ei tarvitsisi vääntää kättä siitä, ovatko esimerkiksi naiset huonompia kuskeja, maahanmuuttajat enemmän rikoksiin taipuvaisia tai lyhythiuksiset naiset automaattisesti lesboja (siis huoh, tähänkin on törmätty). Tai eikö pitkälettinen hevimies ole potentiaalinen auton ostaja tai shokkivärihiuksinen nuori nainen ihan yhtä äiti kuin muutkin. Arkisessa elämässä törmää välillä ihan käsittämättömiin tilanteisiin, joiden luulisi olevan jo historiaa. Autokeissi on niistä mitättömimmästä päästä, sillä joidenkin ihmisten kohdalla muiden ennakkoluulot saattavat aiheuttaa vaikeuksia ja pelkoa joka ikisenä päivänä.

Kaikkea ei voi päätellä ulkonäön perusteella, luulisi sen tajuavan tyhmempikin. Kertokaahan esimerkkejä muiden ihmisten ennakkoluuloista tai päätelmistä, jotka on tehty teidän ulkonäkönne perusteella!

29.7.15

E niin kuin Elimäki


Eilen tehtiin pieni päiväreissu. Kiitos Vr:n ja vaihdevian saatiin taas hengailla ihan mukava aika asemalla ennen liikkeelle lähtöä, mutta mikäs siinä. Tällä kertaa ei onneksi kulunut tuntia tai ollut kylmä! Ja päästiin kuitenkin perille. Päiväohjelmaan kuului hieman maaseutuajelua tulevan viikonlopun kuvauskeikan takia, jolloin pitäisi mm. ottaa parit hääpotretit. En malta oottaa! Suunnattiin siis eilen Elimäelle ja erityisesti kotiseutumuseoon tsekkaamaan miljöö, jotta sain vähän kuvaa missä lauantaina pitää hillua kamera kourassa.

Meikäläisen porukoiden kiertäessä museota mä räpsin lähinnä kuvia pikkujätkän kiertäessä millon mun mukana ja milloin papan tai mummon käsipuolessa. Sääkin suosi kelin ollessa ihan hemmetin hiostava! Mutta siis lämpöä riitti. En ole mitään museotyyppiä, mutta kieltämättä pihapiiri oli ihana ja kiinnostavaa vaihtelua sille mitä päivittäin ympärillään näkee. Ja tämän kotiäitiyden myötä mikä tahansa arjesta poikkeava retkikohde on lähtemisen arvoinen, etenkin kun pääsee valmiiseen ruokapöytään, eikä tarvitse kuin istua autossa. Haha.

27.7.15

Pikkujätkän vaatekaapilla

idkuva

Tänään oli pojan vaatekaapin siivouksen aika. Kasat suoriksi, pienet taas veks ja kartoitus mitä sieltä löytyykään. Kuteita tuntui olevan aika määrä, kun suurin osa on pestynä kaapissa, vain muutama hassu kuivumassa, mutta odotas vaan sotkuisempaa päivää. Paitavuoresta kuvaa ei tullut otettua, joskin niiden määrää kasvattaa vielä turhan isot yksilöt, jotka on kuitenkin laskuissa mukana. Tällä hetkellä hankitaan uudet vaatteet joitakin lukuun ottamatta koossa 98cm, sillä pienempiin en enää viitsi rahaa laittaa. Ja terkut vaan äidilleni, jolla on taas monia ihania kankaita, joilla kasvattaa vaatteiden määrää - kyllä niillekin varmasti käyttöä tulee ja innolla odotan mitä ihanuuksia saadaankaan. Noiden ompelusten jälkeen pitää vissiin rajoittaa kasojen kasvatusta ja odottaa seuraavaa kunnon kasvupyrähdystä, sillä nyt on ennakoitu aika onnistuneesti.

Kaapin järjestelyn ohella taltioin omat lempparit pikkujätkän kuteista. Värimaailma on aika yksipuolinen - siinä missä keväällä innostuin hieman värikkäämmistä vaatteista, on harmaa taas viime aikoina vienyt voiton samoin kuin klassinen musta. No, siitä huolimatta tässä listaus omista suosikeista kuvien mukaisessa järjestyksessä:
1. leijonalegginssit Lindex
2. tiilenpuna-mustat legginssit Mainio
3. musta neulepaita H&M
4. KUIDesignin Föri Fun Club -paita
5. Batman-, Rock Star- ja Star Wars -teepparit H&M
6. Sumu-jumpsuit Mainio
7. Batman-huppari H&M
8. verkkarit H&M ja Adidas (kirppis)

Mikä on teidän lempparinne? 

26.7.15

#Pitkäletti


Hei, pakkohan munkin esittää jätkälle muutamat kysymykset monissa blogeissa pyörineen Husband/Boyfriend Tag -haasteen kautta. Tässä olisi vähän meidän pitkäletin vastauksia, olkaa hyvä.

Jos "vaimosi" katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii? 
Joku Teen Mom... 

Minä: Kirottu MTV, olen koukussa.

Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa? 
Aina kun kastikkeesta puhutaan niin jogurtti tietenkin...

Minä: Ehehe mitä läppää. Jos totta puhutaan niin en syö salaatin kanssa kastiketta.

Mikä on hänen inhokkiruokansa? 
Joku lihaköntti... En minä tiiä. Kaalipata?

Minä: Joo no en osaa kokata punaista lihaa, enkä liiemmin välitä esim. kunnon paistista, mutta aika kaikkiruokainen musta on aikuisiällä tullut.

Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?
Kanaa vuohenjuustolla ja vettä. Ei tämä juo. 

Minä; Joo no me ei käydä ainakaan drinkeillä, kun kumpikaan ei juo alkoholia.

Mikä hänen kengän kokonsa? 
38!

Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi? 
Kuolleita kukkia. *katsoo parvekkeelle*

Minä: Thanks...

Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?
Raakaa kalaa.

Minä: Siis graavi- tai kylmäsavulohta. Totta.

Minkälaista musiikkia hän kuuntelee? 
Elastista. Ja muuta sellaista nössöä. 

Minä: Elastisesta on tullut mun ja pojan juttu. Hehe. Ja pitkäletin makuun meikäläisen lempimusiikki on vähän hillitympää, ihan ei örinät uppoa. Tosin löytyy paljon niitä yhteisiäkin suosikkeja.

Minkälaisista elokuvista hän pitää?
Niistä missä on Thor tai muu jätkä, jolla on pitkä tukka ja treenatut tissit. 

Minä: :DDD Tähän olisi voinut vastata myös musikaalit.

Minkä väriset silmät hänellä on?
Vissiin vihreet. Aika harmaiksi mennyt. 

Kuka hänen paras ystävänsä? 
Öö... Anni? 

Minä: Anni on serkku ja pojan kummitäti ja pitkäaikaisin lähipiirissä, mutta ei ehkä paras ystävä. Paha kysymys.

Asia jota usein teet, mistä hän ei pidä?
Pelaan CS:sää. 

Minä: Jep ja muutkin pelit. Nörtti mikä nörtti.

Missä hän on syntynyt? 
Kai Kouvolassa oli joku sairaala... Vai Kotkassa? 

Minä: KOKSissa Kotkassa joo, samassa kun pojukin.

Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?
Öö... Mä en ole mikään leipuri... Jotain mansikkaista. Eikun se onkin talvella. Suklarouhetta ja kermavaahtoa.

Minkä parissa hän viettää mielellään tunteja?
Puhelimen ja läppärin. 

Minä: Jep. Blogi ja Instagram. Ei lisättävää.

Mitä hän osaa erityisen hyvin?
Valokuvata.

Mikä on oudointa ruokaa mistä hän pitää? 
Raaka kala. 

Minä: Toistatko jätkä vähän itseäsi...

Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?
Miten niin kolmea? Kännykkää vaan.

Mikä saa hänet ärsyyntymään?
Mun käytös. 

Minä: Toisinaan joo.

Entä piristymään? 
Päiväunet. 

Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee? 
Pyh... En tiedä ihaileeko ketään.

Millainen hän on "vaimona"? 
Ihan kelpo. 

Milloin hän tapasi vanhempasi? 
Öö. Kumman näit ensin? 

Minä: Pitkäletin isän ja tämän puolison näin yllättäen, kun jätkä mainitsi ohimennen meidän olevan Helsingissä yhdessä ja nämä päättivät viedä meidät syömään. Pelottava keissi, kun appiukkokokelas kuulusteli, haha. Anoppikokelaan ensikohtaamista en muista, kai mentiin syömään tämän luo...?

Mikä on hänen uusin villityksensä? 
Kuntoilu. Kauankohan kestää. 

Millainen on hänen kotilookinsa? 
Sellainen toppi, että tissit näkyy ja pikkushortsit. 

Minä: :DDD Joo, kotona pitää käyttää super löysiä toppeja ja joskus vilkkuu.

Että sellaista.

24.7.15

Surullinen alkusoitto


Oltiin aamulla lähdössä pojan kanssa keskustaan. Tv oli jäänyt päälle lastenohjelmien jäljiltä ja pauhasi pojan touhutessa junanratojen parissa olkkarin matolla sillä välin, kun itse vetelin meikkivoidetta naamaan vessassa. Tullessani olohuoneeseen huomasin alkaneen dokumentin, jossa näkyi raskausmaha. Nimi "Kaikki Martinin puolesta" ei kertonut mitään, mutta jokin sai mut istahtamaan sohvan käsinojalle ja siinä kuluikin jokunen tovi. Viimeistään siinä kohtaa, kun ruudulle lävähti sanat vaikea happivaje synnytyksessä ei mulle tullut mieleenkään lähteä bussipysäkille.

Meidän aamu oli muutenkin kaukana unelmasta. Poika heräsi huonon yön jälkeen klo 5, kiukutteli väsymystään, muttei suostunut laittamaan silmiään kiinni, vaikka pääsikin parisänkyyn meikäläisen viereen. Lähdettiin katsomaan piirrettyjä ja koitin epätoivoisesti saada omaan päähän tolkkua, vaikkei unta ollut takana kuin jokunen tunti. Makuuhuone oli hiostava ja ulkoa kantautui pitkin yötä puhetta ja autojen ääniä estäen kunnon unen.

Dokumentti herätteli meikäläisen nopeasti. Rehellisesti sanottuna itkin kuin mikäkin. Teki mieli halata poikaa, hukuttaa tämä pusuihin ja kiittää kaikkia Buddhasta Jeesukseen siitä, että meidän tilanne on näin hyvä - pikkujätkä on ollut tervettäkin terveempi, ei edes yhtä korvatulehdusta, vaikka alku lupailikin muuta. Toisaalta tunsin syyllisyyttä siitä, että samoista asetelmista lähtenyt äiti ja poika kokivat toisenlaisen kohtalon, vaikka diagnoosi olikin samanlainen. Silti tuon perheen lapsi sai vakavan aivovamman ja me selvittiin suurimmilta osin säikähdyksellä.

Vaikea syntymäasfyksia. Niitä sanoja mä aina aika ajoin pyörittelen päässäni, joskin nykyään todella harvoin. Siinä missä ensin kysyi itseltään miksi meidän poika syntyi hoitohenkilökunnan yllätyksenä täysin elottamana, vaikka kaiken piti olla mallillaan pohtii nykyään sitä, miten alun vastoinkäymisistä huolimatta meillä voikaan olla kaikki näin hyvin! Silti muistojen läpikäyminen on jossain määrin rankkaa, vaikka niinä tammikuisina viikkoina, kun tilanne oli tuore ei tuntunut missään, vaan kaiken kätki paksun kuoren alle.

Edelleenkään kukaan ei voi sanoa, onko synnytys tehnyt pojalle hallaa, mutta ei oletettavasti mitään sen suurempaa. Ulkoisesti aivot ainakin näyttivät alun kontrolleissa terveille. Omalta osaltani en pelkää pojun puolesta tai mahdollisia tulevia synnytyksiä, mutta fakta on, etten koskaan unohda sitä ensimmäistä viikkoa, automatkaa Kotkasta Lastenklinikalle päivä synnytyksestä, radiossa soinutta parodiabiisiä ja pahoitteluani miehelle, kun alkoi naurattamaan, vaikka tuntui, ettei siinä kohtaa saa nauraa, kun ei ole vielä tavannut lastaan tai edes tiennyt missä kunnossa tämä on. Tai sitä tunnetta, kun sai lapsen reiluksi puoleksi tunniksi syliinsä tai niitä kyyneleitä, jotka valuivat pitkin sairaalan käytäviä sen viikon aikana, jonka itsekin joutui siellä olemaan.

Kaikesta huolimatta me ollaan oltu niin hemmetin onnekkaita. Voi kunpa sen pystyisi pitämään mielessä jokaista uhmakohtausta selvittäessään!

22.7.15

@kuvastinblogi


Instagram on päivittynyt suht ahkeraan. Olen edelleen totaalisen koukussa, joten kurkataanpa mitä sillä puolella on näkynyt viime aikoina...

1. Pojan huone koki pienen muutoksen, kun seinille päätyi uusia kuvia ja hetken aikaa esille olleet mintunväriset tavarat pääsivät säilöön keltaisten tieltä.

2. Totaalinen leikkipäivä. Pitkästä aikaa tuli istuttua rauhassa lastenhuoneen lattialla pikkujätkän kaivellessa leluja ja komentaessa mitä äidin pitää tehdä.

3. Marimekon Karkumatka sängyssä ja laatikosta esiin kaivettu Aapo-apina, pojun eka lemppari, joka on nykyään jäänyt unholaan.

4. Tigerista bongattu klaffi, jonka hankin pääasiassa kuvausrekvisiitaksi erään pikkumiehen 2v-kuvia varten.

5. Erään sadepäivän hissiselfie ja päivän pelastanut sadetakki, mistäs muualta kuin kirppikseltä.

6. Innokas pikkukokki.

7. Lahden kansanopiston hyväksymiskirje tipahti postilaatikosta, ensi vuoden suunnitelmat sinetöity, lisää niistä myöhemmin. On ihan järjettömän hyvä mieli, kun saa palata tuttuun mestaan.

8. Toinen hissiselfie ft. kaveri, jonka kanssa ollaan tunnettu vuodesta -02 tai -03 jos en ihan huijaa. Pitäisi niin kaivaa joku astetta vanhempi yhteiskuva jostain, haha.

9. Viime aikojen paras kirpparilöytö, ihana shortsiasu kolmella eurolla. Lisää lämmintä kiitos!

10. Pikkujätkän ulkomuoto eräältä sadepäivältä. Noshin lippapipo on ehdoton lemppari.

11. Meikäläisen eilen itse valkkaamat ja miehen kustantamat nimppariruusut, jotka ikävä kyllä näyttävät nyt jo nuutuneilta. Höh.

12. Bloginkin puolella näkynyt hiusmuutos, johon tykästyn koko ajan enemmän.

Lisää löytyy täältä!

Meidän lautasilla osa 3


Laitetaas taas parit ruokavinkit jakoon. Kokkailut on olleet vähän kaksipiippuisia viime päivinä. Mies syö varmaan kolmatta kertaa kanaa ja pastaa töissä, mutta viikonloppuna meikäläisen teki mieli yrittää jotain uutta. Pakastinta tonkiessa silmiin iski pinaattipussi ja ekana mieleen juolahti pinaattikeitto, joka sai alta aikayksikön tyrmäyksen omassa päässäni. Sitten keksin pinaattiletut ja onneksi keksinkin! Tälläiselle lettufanille maistui, vaikken kaupan versioita söisikään. En olekaan tajunnut miten simppeleitä lätyt on tehdä, eikä seuraksi tarvitse kuin perunamuusia ja hieman vaikkapa kermaviilikastiketta ja hyvää oli.

Paria päivää myöhemmin syötiin kanaa - taas. Kermakastikkeet tulee jo korvista, joten kokeiluun pääsi kylmä jogurttikastike, joka kelpasi pikkujätkällekin loistavasti, vaikka vähän epäilin. Mausteeksi luonnonjogurtin sekaan heitin suolaa, hunajaa, mustapippuria ja oreganoa. Jätkien lautaselle päätyi myös täysjyväpastaa, mutta itse pidin annoksen aika vihreänä ja lisukkeena oli myös muutama mozzarellapallo, joka on niin herkkua avokadon kanssa.

Loppukevennyksenä viimeisessä kuvassa on pojan linssi-jauhelihakastikesafkat syönnin jälkeen. Linssejä onkin löytynyt tuon ruokailun jälkeen pitkin kämppää. Huoh. Olen todella ylpeä itse ruokaa suuhun mättävästä pikkumiehestä, mutta siivoaminen on silti siivoamista eli ei sitä kaikkein hauskinta hommaa, mutta minkäs teet!

20.7.15

Koska kaikkea pitää kokeilla


Päivän ex tempore. Meikäläinen on jo jonkun aikaa taittanut pään väriä kylmempään Biozell Color Maskin Plum-sävyllä ja hetken aikaa tukka olikin jo ihan vaalea lila. Sävy kuitenkin katoaa suht nopeasti päivittäisessä pesussa, missä on haittansa ja toisaalta puolensa, sillä tänään uskaltauduin testaamaan sävyä laimentamattomana koko päähän. Homman olisi saanut tehdä vähän huolellisemmin ja korjailua on varmaankin vielä luvassa, mutta tältä tää kuontalo näyttää tällä hetkellä. Ihan hauska, vaikken ole ihan vielä tottunutkaan omaan peilikuvaani.

Iltapäivän ulkoilun perusteella violetit hiukset herättävät enemmän huomiota kuin esimerkiksi pinkit, sillä pakko sanoa, että ihmisten katseet viipyivät aika kauan päässä. Haha. Ellei mulla sitten ollut vesimelonia hiuksissa tai muuta vastaavaa... Katsotaan kauan väri pysyy tälläisenä, vai onko mulla jo seuraavan pesun jälkeen ihan vaalea tukka. En tiedä mikä identiteettikriisi vai lähestyvä keski-ikä mua vaivaakaan, mutta kaikkea pitää kokeilla!

19.7.15

Pikkujätkän oma keittiö


Uusia leluja. Tuntuu, että lastenhuone on täynnä tavaraa, vaikkei osteta itse oikeastaan koskaan leluja pikkujätkälle. Okei, syksyllä rahtasin kotiin työntökärryn ja jouluksi hankin Brion rakennuspalikat ja joitakin kirjoja on tullut ostettua erityisesti kirppikseltä, mutta siinä kaikki. Ainiin ja onhan se Fisher Pricen koirapiano, josta on ollut iloa jo vuoden. Mistä kaikki lelut ovat sitten peräisin? Suurin osa on kiertolaisia, jotka ovat säilyneet joko meikäläisen omilta lapsuusajoilta ja jokunen on pojan serkkujen vanhoja. Toki tätä on lahjottukin muun muassa autoilla, niin pienillä kuin potkuteltavalla Volkkarillakin.

Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, ettei vanhat lelut jaksa kiinnostaa ja jotain uutta olisi saatava. En tiedä kumpaa tympii enemmän ainaiset Duplo- ja junanrataleikit, mua vai poikaa. Eilen sitten päädyttiin leluosastolle punnitsemaan sopivia vaihtoehtoja. Mulla oli vahva visio leikkikeittiöstä ja -astioista, sillä jätkä on ollut pidemmän aikaa aikamoinen ruuanlaittaja ja istuu aina lattialla kulhojen ja vispilän kanssa kun itse kokkaan tai leivon. Myös neuvola- ja kyläreissuilla toinen on ollut innoissaan kaiken maailman keittiöhärveleistä. Toinen vaihtoehto oli parkkitalo, mutta poju ei ainakaan vielä ole erityisesti automiehiä, joten keittiö voitti 6-0.

Päädyttiin Brion hellaan sen ulkomuodon ja koon perusteella. Mikään muovihässäkkä ei liiemmin houkutellut, vaan haluttiin vaihtoehto, joka sopii lastenhuoneeseen ja kämppään muutenkin. Tai siis mä halusin. Miestä kiinnosti lähinnä hinta, jonka vuoksi vaihtoehto miellytti molempia. Astioiksi valittiin Plaston setti laajuutensa ja niin ikään edullisuutensa vuoksi. Enempi on parempi, vaikka nyt saakin etsiä puuttuvia haarukoita pitkin asuntoa. No, onpahan valinnanvaraa vaikka pari hukkuisikin! Pikkukokki on ainakin tyytyväinen.

18.7.15

Meidän tytöt


Jokunen viikko sitten kulutettiin aikaa satamassa kahvilla. Takanamme istui iäkäs pariskunta, jota meidän pikkujätkä aika ajoin kurkki nousten miljoonista kielloista huolimatta penkille seisomaan. Meikäläisen kahvi jäähtyi, poika temppuili, eikä kummankaan syömisestä meinannut tulla mitään - ainoastaan mukana ollut kummitäti sai nauttia pullansa rauhassa.

Jonkun aikaa istuttuamme takaa kuului kommentti lapseni sukupuolesta. Olin kuin puulla päähän lyöty kauluspaitaisen ja lippispäisen pikkujätkän vieressä. Häh? Tämäkö tyttö? "No kun sillä on tuollaiset tyttöjen kiharat!", kuului toteamus papan suusta, kun tämän vaimo kiven kovaa väitti, että kyseessä on poikalapsi. Nytkö tähän jo mentiin, vaikkei pojan letti ole edes olkapäille?

Lapset, niin tytöt kuin pojatkin näyttävät monesti kasvoiltaan pitkälti samalta. Minä yritän pitää poikani pojan näköisenä. Tai en varsinaisesti yritä yhtään mitään, vaan valkkaan tälle housuja ja paitoja, enkä esimerkiksi mekkoja. Yksinkertaista. Joskus, kuten tänäänkin, päällä on legginssit, jotka toimittavat samalla lailla housun virkaa kuin esimerkiksi kollarit tai farkuit. Sukupuolivapaa kasvatus on mulle täysin vieras käsite, enkä omalla kohdallani ole sen enempää aiheeseen tutustunut (enkä siis tästä syystä omaa liiemmin mielipidettä asiasta). Kaiketi meidän linja on samanlainen kuin suurimmalla osalla suomalaisista vanhemmista, esimerkkinä vaikka leikkiminen - totta kai pikkujätkä saa hoitaa esimerkiksi nukkeja mummolassa, mutten varmaan kotiin sellaisia ostaisi (never say never) tai touhuta My Little Ponyjen kanssa. Tänään haettiin pojulle Brion hella ja leikkiastioita, ettei aina tarvitse yrittää viedä oikeita keittiönkaapeista. Mutta siis lelu kuin lelu.

Yksi asia kuitenkin on, josta haluan pitää kiinni. Se on jätkän hiukset, nuo "tyttöjen kiharat". En tiedä miksi, mutta mulla ei ole mitään hinkua leikkauttaa pienen takalettiä, joka jo niin kivasti mukautuu ponnarille sekä man bunille. Suurin syy on ehkä pitkälettinen iskä - jos miehenkin hiukset yltävät puoleen selkään niin miksei pojallakin voisi olla ponnari? Eikö ole ihan jees, että meikäläinen on itse kaljuin tässä talossa? Niin tai näin, sellaisena tilanne tulee toistaiseksi pysymään.

Muita pitkälettisten poikien vanhempia?

17.7.15

Näin minä vihellän matkallani

idkuva

Taas yhden yön hermoloma lapsuusmaisemiin tehty. Päällimmäisenä syynä veljenpojan ikääntyminen, mutta samalla kertaa tehtiin muutakin, kuten nähtiin serkkuani/pojun kummitätiä sekä kaveria ja tämän reilun viikon pikkujätkää vanhempia kaksosia pitkästä aikaa. Meikäläisen kevät hurahti ohi niin salamyhkäisesti, että yhteydenpito monien kanssa on jäänyt, mutta olette olleet ajatuksissa ja viestiä saa aina laittaa! Koitan tässä syksyn mittaan taas ottaa viestittelyvaiheen päälle.

Yö oltiin tietenkin vanhemmillani eli mummolassa, jonka pihalla riitti ihmeteltävää. "Kukka, kukkia, kukkija" olikin aika yleinen toteamus Jamielin suusta... Ja niitähän riitti. Toinen mukava juttu, jota oli kiva kurkkia aidan raosta oli naapurin vain neljä päivää nuorempi tyttö, johon törmäillään lähes aina Kouvola-reissuilla. Hassua ajatella, että ollaan oltu synnärilläkin samaan aikaan toisistamme tietämättä.

Yhden yön kotoa poissaolo on ihan mukavaa, mutta ei tota omaa sänkyä voita mikään. Ja sitä, että pikkujätkä nukkuu omassa huoneessaan, eikä vieressä varpaat suussa! Edessä on viikonloppu aika lailla vailla suunnitelmia, mikä lienee ihan fine, sillä ensi viikolla olisi tarkoitus treffata useampaa naamaa. Toki voi olla, että keksitään jotain ohjelmaa ihan lennossa tuleville päiville...

Viettäkäähän hauska loppuviikko! Meikäläinenkin kyllä palailee varmasti piakkoin.

14.7.15

Elämä on sitä mitä siitä teet


Miten voi vaan aamulla avata silmät ja tuntea kuin kivi olisi viety harteilta? Yht äkkiä mieli tuntuu kirkkaammalta ja sisällä kuplii jännästi. Siinä missä ennen stressaantui kun piti lähteä esimerkiksi Helsinkiin ei enää roikukaan kellon perässä, vaan tilalla on eräänlainen ihan sama -asenne. Ei haittaa jos poika nukahtaa rattaisiin tai vetelee päikkärit liian myöhään, eikä simahda yöunille klo 20. Mitä sitten? Kunhan vaan hymyilyttää.

Olen todella taipuvainen ahdistukseen ja synkistelyyn. Kyse ei välttämättä ole tietoisesta pessimistisyydestä, vaan mieli yksinkertaisesti joskus tuntuu haikealta. Stressaantunut olotila on ollut jonkin aikaa jatkuva kaveri, samoin väsymys. On ollut hetkiä, jolloin olen pistänyt kaiken hormonien piikkiin, toisinaan ollut jopa kääntymässä lääkärin puoleen, mutta päättänyt yrittää selvitä itse, eikä olotila olekaan loppujen lopuksi kestänyt kovinkaan kauaa. Mielialat tuppaavat kulkemaan kuitenkin aallottain.

Tällä erää muutoksen takana on tietoinen asennemuutos, pyrkimys olla sellainen tyyppi joka oikeasti haluan. Koitan olla positiivinen, paikoittain välinpitämätön, rento, levollinen... Lista on pitkä. Uskon, että elämä on itseään toteuttava ennuste paremmassa merkityksessä - kun odottaa hyvää ja käyttäytyy sen mukaan saa myös hyvää, vaikkei homma ihan niin mustavalkoinen olekaan.

Syy miksi haluan asiasta kirjoittaa on se, että kaiken blogipinnallisuuden alla on ollut tyyppi, joka välillä raivostuu alta aika yksikön ja joka on ollut niin stressaantunut, ettei mikään meinaa onnistua. Tyyppi, josta on itsestäänkin tuntunut, että oma tunne-elämä on lapsenkengissä ja on joutunut nimeämään itselleen omia fiiliksiään ja pohtimaan, miksi musta tuntuu oikeasti tälle. Voisi sanoa, että taito on kehittynyt samaa tahtia pojan kanssa. Tilanteissa, joissa ennen kykeni vain toteamaan, että ahdistaa tai suoraan sanottuna vituttaa, pyrin kysymään itseltäni miksi. Kaikkeen on syynsä, vaikka aina niitä ei pieni mieli tiedostakaan. Ongelman ytimen selvittyä on hyvä miettiä parannuskeinoa, jolla saada omat fiilikset kohoamaan, vaikkei se aina olekaan helppoa.

Mutta eipä tää elämä aina olekaan.