31.5.15

Osaan, pystyn, kykenen...


Olin hermolomalla studiossa. No ei, vuokrasin kyseisen tilan ihan varsinaista tarkoitusta varten, mutta kieltämättä kokemus oli aika terapeuttinen. Jonkun aikaa tuli vaan istuttua lattialla, selailtua rauhassa puhelinta ja syötyä suklaata. Edellisestä kerrasta oli aikaa useampi vuosi, joten menin paikalle paljon ennen varsinaisen kuvattavan saapumista, jotta mulla riittäisi aikaa testata valoja ja miettiä rauhassa kuinkas se homma toimikaan. Valojen säätö ja muut jutut ovat näemmä kuitenkin jääneet lihasmuistiin, eikä mennyt kuin alle kymmenen minuuttia kuin softboxit olivat jo paikoillaan ja muutamat studioselfietkin tuli napattua. Omina opiskeluaikoina rakastin olla studiossa ja jälkeenpäin olen pohtinut miksen hyödyntänyt kyseistä mahdollisuutta enemmänkin kun siihen oli jatkuva mahdollisuus.

Mulla on tapana epäillä ja kyseenalaistaa omia taitojani. Pohdin pitkään uskallanko ottaa tämänpäiväistä asiakaskeikkaa vastaan, sillä henkilö oli mulle täysin vieras, eikä mulla ole vielä hirveästi kokemusta ulkopuolisten toiveiden täyttämisestä. Lisäksi olen ujostelija. Eilenkin pohdin riittävätkö kykyni ottamaan sukulaispojan ylioppilaskuvia. Ikä on kuitenkin tuonut mulle ainakin hieman rohkeutta, joka saa mut yrittämään, sillä haaveenani on kuitenkin joskus tehdä asiakaskeikkaa valokuvaajana, jolloin ihmisten ja uusien tilanteiden pelkääminen ei tule kysymykseenkään. Silti kuvaustilanteet jännittävät. Tekemällä oppii ja samalla kertyy varmasti itseluottamusta, josta on hyötyä jatkossa. Vielä hommat eivät mene rutiinilla, vaan tekeminen tarvitsee aivokapasiteettia, joka aiheuttaa pientä vellovaa tunnetta vatsanpohjaan.

Tiistaina on taas edessä pääsykokeet ja mieleni kiertää kehää. Osaanko? Olenko riittävän hyvä? Pärjäänkö? Siinä missä ensin etenin asian suhteen hieman hällä väliä -asenteella, on Turun kokeista tullut meikäläiselle nyt se viimeinen oljenkorsi. Ensi viikon ajan hoen itselleni ainoastaan kliseisiä ja tsemppaavia lauseita sekä koitan olla pohtimatta yhtään mitään ja antaa vaan luovuuden kukkia. Okei, se ei ihan helposti onnistu...

Ai vitsit, huomenna meitä kutsuukin jo Park Hotel Turku!

Arjen pelastaja

idkuva

Perjantaina meinasi iskeä kriisi. Käytiin pojan kanssa kahdestaan keskustassa ja mun kaivaessa tämän vesipulloa repusta kuului yht' äkkiä räts ja vetskari irtosi. Perässä saattoi tulla vielä pieni, hiljainen kirosanakin... Ei hemmetti sentään.

Jos mun pitäisi nimetä yksi asia arjessa, jota ilman en pysty elämään olisi reppu kärkipäässä. Sinne mahtuu kaikki vaipoista järkkäriin ja koko komeutta on helppo kantaa selässä, jolloin kädet jäävät vapaaksi karkuun juoksevan taaperon nappaamiseen. Sen ansiosta olkapäät eivät mene sijoiltaan, sillä paino jakautuu koko selälle. Reppu tuntuu nielevän sisäänsä enemmän roinaa kuin yksikään omistavani laukku, vaikka kookkaita yksilöitä kaapista löytyykin.

Repun hajottua käsiini oli mun pakko etsiä välittömästi uusi tulevien reissujen takia. Kävelin suoraan Carlingsille, jota pidin kaikkein potentiaalisimpana mestana ja kappas, siellä se roikkuikin seinällä, meikäläisen uusi reppu. Tämä on entistä Seppälän toveriaan isompi ja hintaakin oli vaan kolmisen kymppiä. Ihan yhtä nätti se ei ole kuin edeltäjänsä, mutta varmasti palvelee siinä missä vanhakin - ja toivottavasti pidempään.

29.5.15

Vanssia ja Pumaa


Viime päivinä on tullut kierreltyä kauppoja kenkiä pojalle etsien. Mulla oli heti tiedossa, että perus lenkkarit saa jäädä, eikä kenkiin tulla laittamaan ihan tolkuttomasti rahaa. Suunnitelmana oli heti alusta alkaen hankkia kahdet, jotta toisten esimerkiksi kastuessa olisi varakengät valmiina. En kuitenkaan halunnut ostaa lättäpohjaisia kangastennareita, vaikka niiden ulkomuoto onkin jees, vaan jotain, jolla olisi mahdollisesti myös astetta mukavampi kävellä. Ehkä. Toivottavasti ainakin.

Kovan etsinnän ja kauppojen koluamisen jälkeen Kookenkä ja Stadium eivät pettäneet. Ensimmäisestä mukaan lähtivät Puman tennarit pienellä alennuksella höystettynä ja jälkimmäisestä Vanssin ihanan kirkkaat tarratossut niin ikään alelappu messissä. Kaiken kaikkiaan Stadiumin tarjonta miellytti eniten omaa silmääni ja oli myös laajin. Hieman jäi tosin kaivelemaan, ettei mustavalkoisista Adidaksen Superstareista tai toisistakaan tummasävyisemmistä kengistä ollut kokoa jäljellä, mutta näistä hankituista löytyy ainakin enemmän väriä kesään!

Millä perusteella muut valitsevat kengät lapsille? Vaikuttaako eniten mukavuus, ulkonäkö vai kenties hinta? 

28.5.15

Ei ihan Korkeasaari

idkuva

Tämän kesän ensimmäinen lomareissuihin lukeutuva juttu takana. Ajeltiin parikymmentä kilsaa Orimattilan Kotieläinpuistoon. Alla oli päälle kymmenen vuotta omaa uudempi laina-auto tämän ollessa huollossa, joten matka olisi menopelin osalta saanut olla pidempikin... Olin kuitenkin päättänyt kohteen jo aiemmin, sillä omasta lapsuudesta peräisin olevat muistot kyseisestä paikasta olivat ainoastaan hyviä.

Tuntui, ettei kotieläinpuisto ollut muuttunut mihinkään 15 vuoden aikana! Vastassa oli samoja leikkipuistohärveleitä kuin omassa lapsuudessa ja samainen, joskin huonokuntoisempi karuselli pyöritti tällä kertaa pikku-Hannan sijasta poikaa. Okei, toki jotain oli uusittu, mutta kokonaisuudessaan tuntui, että kaikki on kuten ennenkin.

En luota satavarmasti omiin muistoihini, mutta odotin, että eläimiä olisi ollut enemmänkin. Toisaalta jälkeenpäin ajateltuna kattaus oli monipuolinen kiitos ponien, hevosien, porsaiden, kissanpentujen, kanien, koirien, lintujen, laamojen ja niin edelleen. Paikan koko oli myös meidän junnulle passeli, sillä jätkä jaksoi kävellä koko sen puolitoista tuntia mitä paikassa vietettiin muutamaa sylihetkeä lukuun ottamatta. Eläimet tuntuivat paikasta toiseen juoksemisen ohella kiinnostavan - hevoset ja ponit vähän enemmän ja esimerkiksi linnut vähän vähemmän.

Kieltämättä eläinten tuijottelu oli näin aikuisemmallekin mieluista puuhaa. Kissanpennut saivat mut lässyttämään kunnolla ja porukka saattoi bongata sekopäisen blondin, joka sai syvällisen keskustelun aikaan islanninhevosen kanssa. En ole koskaan ollut mikään heppatyttö, mutta tuo kuvissa esiintyvä musta tyyppi sulatti mun sydämen, samoin minipossu Tuksu. Haha.

Sanoisin, että pienille lapsille, jotka eivät pääse esimerkiksi kotona tai lähipiirissä näkemään eläimiä on kotieläinpuisto oiva paikka viettää aikaa ihmetellen ja oleillen esimerkiksi leikkimökissä, polkuautoradalla tai puistohärveleissä ja varmasti isompien aika kuluu ihan mukavasti, vaikkei kyseessä olekaan mikään Korkeasaari villipetoineen ja eksoottisine lajeineen.

27.5.15

Taaperomuotia x3

idkuva

Kuinkahan monta kertaa mun onkaan ollut tarkoitus tehdä postauksia pikkujätkän kuteista, mutta aina homma on vaan unohtunut? Nyt mä kuitenkin nappaan itseäni niskasta kiinni ja esittelen teille kolmen viime päivän vaatekokonaisuudet, olkaa hyvä. Olen aika fiiliksissä siitä, ettei välikausihaalaria tai takki + ulkohousut -yhdistelmää ole tarvittu hetkeen, vaan ulkona on pärjännyt pelkissä sisävaatteissa. Yllä olevat kuvat on pitkälti kauppa- tai muiden reissujen asuja, sillä hiekkalaatikkoleikkeihin olen pyrkinyt valkkaamaan yhdet tietyt housut pyykkimäärää minimoidakseni. Tosin vikassa jätkä ehti viettää tovin jos toisenkin kakkuja lapiolla kasaten. Mutta niihin asuihin...

1. kollaritakki Reima (joululahja), housut kirppis/H&M, kengät Adidas/Stadium ja pipo mummon tekemä

2. neuletakki kirppis/H&M, raitapaita Marimekko (lahja), housut Lindex, kengät kirppis

3. raitahuppari sukulaispojan vanha/KappAhl, housut kirppis/Lindex, kengät Puma/Kookenkä (uudet!). Kahdessa vikassa asussa lätsänä on toiminut Noshin mustavalkoraidallinen lippapipo tupsulla, jota ei kuvaustilanteessa saanut pysymään päässä millään.

Tuntuu, että lämpimien kelien myötä myös tyyli, jolla poikaa puen on muuttunut johonkin suuntaan tai ainakin laajentunut. Legginssi-intoilun sijaan päälle on päätynyt paksumpia housuja ja käytettynä ostettujen tai saatujen vaatteiden mukana värejä, joita en olisi ennen uskonut jätkälle pukevani, josta viimeisen kuvan oranssi on hyvä esimerkki. Vaikka liputan mukavuuden nimeen, on jätkällä ollut yllä muun muassa kankaisia housuja ihan vaan siksi, etteivät esimerkiksi nauhavyötäröiset kollarihousut meinaa pysyä päällä, vaikka yhdessä vaiheessa tilanne oli päinvastainen.

Katsotaan josko huomenna löytäisi pojalle äidin silmää miellyttävän kesähatun ja ehkä jotkut kakkoskengät tänään alennuksella löytyneiden Puman tennareiden lisäksi, jotta voidaan hyvästellä Adidakset ja muut 23-kokoa olevat popot. Sniif. Tarkoituksena olisi lisäksi julkaista vielä tällä viikolla toinen kattaus asuja.

26.5.15

Huulipunavallankumous ja vähän muuta


Törmäsin Huulipunavallankumoukseen ihan sattumalta kiitos fb-kavereiden. Kyseessähän on Sydänliiton tempaus, jonka tarkoituksena on herätellä huolehtimaan hyvinvoinnistaan pienillä teoilla, sillä sydänsairaudet ovat naisten yleisin kuolinsyy. Ei siis muuta kuin punaa huuliin ja kuva Instagramiin tägeillä #huulipunavallankumous ja #punainensuukko mikäli tahtoo kampanjoida hyvän asian puolesta. En osaa arvioida kuinka paljon vastaavanlaisilla some-tempauksilla on vaikutusta itse asiaan eli sydänterveyden parantamiseen, mutta on huikeaa nähdä kuinka porukka lähtee hommaan mukaan. Some yhdistää ihmisiä ympäri Suomea ja maailman pienien tekojen kautta.

Punatuista huulista päästään meidän tämän päivän kuulumisiin. Eilinen kirppikseltä mukaan lähtenyt kenkälöytö sai meikäläisen mittaamaan pojan jalkaa ja vanhoja kenkiä sen jälkeen kun olin ääneen ihmetellyt kuinka pitkään 23-kokoiset popot mahtuvatkaan. Ja kappas, huomenna päästäänkin kenkäostoksille. Vähän harmittaa, sillä kuvittelin taas jätkän kuteiden olevan hallinnassa ja kaiken tarvittavan kaapissa. Pikkujätkän jalka on venähtänyt useita senttejä parissa kuukaudessa! Taitaa käydä niin, että uudetkin kengät ovat joko Adidasta tai Nikea. Toivotaan, että Stadiumin tarjonta täyttää odotukset. Kenkäesittelyihin palataan varmasti ihan lähipäivinä.

Mies on nyt kaksi viikkoa poissa töistä, joista toinen menee kotosalla ja toinen melkein kokonaan Turussa. Isomman jätkän kotona olo tuli kyllä niin hyvään saumaan, sillä meikäläinenkin saa ladattua akkuja ennen Taideakatemian pääsykokeita (kahden tunnin päikkärit, ai vitsi teki hyvää!). Yhdessäolo keskellä arkipäivää tuntuu niin luksukselta, vaikkei sitä arjen keskellä edes kunnolla tajua kaipaavansa. Tai no ketä mä huijaan, tajuaapas, muttei uskalla edes ajatella, sillä siihen ilta viiteen on aina ihan tuhottomasti matkaa.

Tässä sitä mennään päivä kerrallaan. Kelit on huikeita, tulossa on kaikkea mukavaa ja elämä hymyilee. Ja minä kanssa.

Ps. Tuleeko mieleen mitään postaustoiveita? 

25.5.15

Kirppikseltä kesäkeleille


Keli on muuttunut päivä päivältä kesäisemmäksi. Viime aikoina on tullut tehtyä virhearviointeja niin oman kuin pikkujätkänkin pukeutumisen suhteen. Aivot eivät meinaa tajuta, mitä 18 asteen lämpötilassa tulisi pistää päälle. Pojan pukeutuminen taisi mennä tänään ihan nappiin, mutta itsellä paksut farkut liimautuivat kiinni jalkoihin rattaita auringossa työntäessä. Hyi.

Pari päivää sitten mieleen nousi ajatus shortsien hankkimisesta pojalle. Onneksi en panostanut ajatukseen sen kummemmin, sillä tämänpäiväinen kirppiskierros oli yllättävän tuottoisa - mukaan tarttui shortseja kaksin kappalein ja aika lailla niissä meikäläisen silmää miellyttävissä väreissä. Kovin monia shortseja ei kaappiin kannata hamstrata, mutta ehkä jotkut mustat tai kuviolliset olisivat vielä kiva lisä.

Kirppislöytöihin kuului myös Marimekon Tasaraita-paita, jota ei tullut mieleenkään jättää pöydälle lojumaan. Mun Marimekko-hulluus on onneksi hieman rauhoittunut, muttei täysin kadonnut. Lisäksi kassista löytyi kotiin tullessa lähes uudenveroisilta näyttävät kangaskengät vetskareilla. Pojan jalka on nyt jonkin aikaa pysynyt koossa 23 ja toivon salaa mielessäni, ettei suurta harppausta olisi tulossa ihan vielä, jottei kenkäosasto menisi kokonaan uusiksi.

24.5.15

Ei tyyni meri sua pelasta - Tarina siitä kun äiti räjähtää


Hyvä äiti pitää malttinsa tilanteessa kuin tilanteessa. Näin mä ajattelen, mutta arjen keskellä välillä menettää hermot toden teolla. Yht' äkkiä huomaan karjaisevani, korottavani ääntä ja päästäväni suustani pari kirosanaa. Ei väliä oliko kyseessä mies vai poika jonka käytös saa kiehumaan, mutta joskus vesi lentää kattilasta turhankin rajusti.

Olen kokenut viime viikot todella stressaavina. Takana on levottomia ja huonosti nukuttuja öitä niin pojun kuin muiden syiden takia. Milloin olen jännittänyt pääsykokeita, milloin miettinyt joutavia asioita yömyöhään. En sano, että unen puute oikeuttaisi korottamaan ääntään ja käyttämään jopa voimasanoja, mutta totta kai vireystilan vajavaisuus vaikuttaa itsehillintään ja jaksamiseen ylipäätään.

Tilanteessa, jossa poika laittaa lieden päälle kymmenettä kertaa parin minuutin sisään tai kaivaa bataattia jääkaapista jalkapalloksi, vaikka homma olisi kielletty ties kuinka monesti, koitan laskea kymmeneen. Tai silloin kun tarvitsisin miehen apua ja tämä istuu koneella peliruutu auki. Aina rauhoittuminen ei onnistu ja joskus sormi osuu tietokoneen virtanappiin ihan vahingossa ja volyymi nousee kattoon. Jälkeenpäin en ole ylpeä toiminnastani, mutta sillä hetkellä veren kohistessa korvissani jonkunlainen statement on vaan tehtävä.

Olen kuvitellut olevani tyyni tyyppi, joka ei suutu helposti. Oltiin miehen kanssa ennen lasta pari, joka ei liiemmin riitele. Lapsen myötä olen löytänyt itsestäni kärkkäitäkin piirteitä, joiden hallitsemisen opetteluun tarvitsen hieman aikaa. En haluaisi olla äiti, joka hermostuu pikkujutuista tai joka on koko ajan karjumassa. Mä en myöskään haluaisi olla avovaimo, joka räyhää jatkuvalla syötöllä aiheesta kuin aiheesta. Elämä ei kuitenkaan ole aina niin yksiviivaista, vaan vastaan tulevat tilanteet aiheuttavan joskus todella vahvoja negatiivisia tunteita. Turhatumista ja suuttumustakin pitää voidaa näyttää, mutta oikealla tavalla. Tavalla, jota muut eivät koe uhkaavana tai muuten vahingollisena, vaan sopivan hillitysti ja tilanteeseen sopivasti.

Tämä teksti on eräänlainen tunnustus: Joskus minä huudan ja kiroilen niin pienelle lapselleni kuin miehellekin. Vaikka kovasti haluaisin olla ihanteeni kaltainen zen-tyyppi, jonka pinna kestää tilanteessa kuin tilanteessa, on siihen tyyneyden tilaan vielä matkaa. Tällä hetkellä tunnen itseni heikoksi kaikilla henkisillä osa-alueilla, joten kasvettavaa ja vahvistumista vaaditaan, jotta mieli, kärsivällisyys ja täydellinen balanssi saavutettaisiin.

22.5.15

Elämä on yhtä kesäistä kysymysmerkkiä


Missä välissä nämä kunnon loppukevään kelit ehti tulla? Kaiketi sillä välin, kun meikäläinen istui tekemässä pääsykoetehtäviä, jotka eivät tule johtamaan opiskelupaikkaan. Sniif ja niin edespäin, mutta elämä jatkuu. Turku-pohdinta on tuottanut tulosta ja puolentoista viikon päästä käydään katsastamassa mitä Turun AMK:n Taideakatemia tykkää meikäläisen kuvista. Jännää, sillä en ikinä uskonut pääseväni edes kyseisen laitoksen pääsykokeisiin. Kieltämättä on mieltä nostattavaa olla noiden 35 onnekkaan joukossa.

Vaikka kotiäitiys ei olekaan toviin tuntunut ihannoimisen arvoiselta tilalta, ei kotoa pois olo yli kahdeksaa tuntia päivässäkään tuntunut helpolle, vaikka pääsykokeet olivatkin elämän edistymisen kannalta tärkeä juttu. Pikkujätkä taisi olla samaa mieltä, sillä iltaisin uni ei meinannut tulla millään ja muutenkin poju vaikutti itkuisemmalta ja levottomammalta normaaliin verrattuna, vaikka hoitamassa olikin tuttu mummo. Päivät menivät kuitenkin meidän molempien osalta ihan kivasti - poju ei itkenyt kuin kerran mun perään ja mä en kovin montaa kyselyviestiä Whatsappin kautta lähetellyt. Tulevien hoitokuvioiden osalta silti pistää vähän jännittämään, mutta toisaalta niitä on turha tarkemmin vielä miettiä, kun ihan kaikki on auki.

Alkuviikon erossaolon jälkeen pari vikaa päivää on mennyt siivillä ulkoillen, legoilla leikkien ja junaratoja tehden. Niinä päivinä, kun tekisi mieli olla opiskelemassa, töissä tai jossain ihan muualla koitan muistaa nauttia yhdessäolosta pojan kanssa ja siitä, ettei ole mihinkään kiire tai pakko hommata yhtään mitään juuri tietyllä sekunnilla. Aina ei osaa arvostaa sitä mitä on, mutta yrittää voi ja pitää.

Arkisen kotoilun lisäksi tulossa on yhdet ylioppilasjuhlat vieraana ja kuvaajan toimessa sekä tosiaan pieni Turku-reissu, jolle näillä näkymin ollaan lähdössä koko perheen voimin, vaikka mun aikani meneekin pitkälti pääsykoetehtäviä tehdessä. Monen yön eroa pikkujätkästä en pidä tällä hetkellä edes vaihtoehtona.

Okei. Sellainen kuulumissoppa tällä kertaa. Taitaa olla yhtä sekava kuin meikäläisen ajatukset. Haha.

19.5.15

Itserakkauslaulu


Itserakkaus. Sanaan liittyy turhan paljon negatiivista latausta. Entäpä ahneus, eikö sekin kuulostaa vaan kaikin puolin pahalle, jollekin tuomittavalle? Saadessani lapsen nuorella iällä halusin kaiken - perheen, parisuhteen, unelma-ammatin ja juuri sellaisen elämän, mikä miellyttäisi itseäni ja täyttäisi kaikki haaveet. Päätin saada juuri sen eikä yhtään vähempää ja pyrkiä koko ajan eteenpäin. That's it.

Kaikki ei kuitenkaan aina ole omissa käsissäni. En voi vain vähätellä muiden mielipiteitä tai tunteita tehdäkseni päätöksiä suuna päänä. Elämässäni on kaksi miestä, joilta pitää kysyä mitä he haluavat ja mikä on heille parasta. Tai no yhtä, toinen kun ei hirveästi vielä ennakoi tulevaa tai osaa tehdä suuria päätöksiä. Pyrin siihen, että meillä kaikilla olisi hyvä olla, sillä niinhän perheet toimivat. Silti, elämässä ei pääse eteenpäin ilman itserakkautta ja ahneutta. Ilman näitä kahta demonia ihminen ei tajua pyrkiä sinne minne haluaa. Ilman näitä kahta ei ole kunnianhimoa, eikä voimaa, joka ajaisi tavoittelemaan haaveita tai kehittymään.

Miksi päässäni pyörii tällä hetkellä näinkin ihmeellisiä asioita? Haha. Istuin tänään tauolla Lahden Muotoiluinstituutin pääsykokeissa valokuvausstudiossa ja kännykän ruudulla kasvojani valaisi pääsykoekutsu Turkuun parin viikon päähän. Valokuvaukseen keskittynyt kuvataiteilija, se ei olisi hullumpi ammatti. Päässä tykytti. Lähteäkö kokeilemaan miten käy ilman sen kummempaa pohdintaa tulevaisuudesta? Vai miettiäkö jo tässä vaiheessa onko muutto edes mahdollinen mikäli tuuri käy ja opiskelupaikka aukeaisi? Voiko tälläistä tilaisuutta edes harkita missaavansa?

Kuten sanoin, päätös ei ole yksin omissa käsissäni. Minulla on kaksi rakasta, jotka menevät edelle. Mutta sitten on myös itserakkaus ja ahneus, jotka yhdistyvät kunnianhimoon. Haluan saavuttaa kaiken, perheen lisäksi myös sen unelma-ammattini, joka mahdollisesti vaatisi suurempia muutoksia koskien esimerkiksi asuinpaikkaa. Vaikeaa.

17.5.15

Ystäväni Instagram


Heissan. Näiden muutamien tämänpäiväisten Helsinki-kuvien myötä ajattelin tulla vaan hihkaisemaan meikäläisen Instagram-tilistä. Linkki on roikkunut pitkään blogin oikeassa laidassa, mutta syy miksi otan asian esille nyt, on pieni muutos kuvien suhteen. Olen nimittäin päättänyt vieroittaa itseni kännykkäräpsyistä ja nykyään Instagramiin päivittyy pienellä viiveellä kameralla otettuja kuvia - sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta päädy blogiin asti tai jotka koen parhaaksi julkaista kummassakin. Muutenkin olisi tarkoitus hyödyntää tiliä enemmän yhteistyössä blogin kanssa esimerkiksi linkkailemalla uusimpia postauksia jne. Meidät löytää siis käyttäjänimellä Kuvastimeni, kannattaa seurata!

Tulevat päivät voivat olla blogissa hiljaisempia, sillä pääsykoeruljanssi alkaa. Apua. Pitäkää peukkuja. Toki kirjoittamisinspis saattaa iltaisin iskeä, mutta tällä hetkellä meikäläinen on psyykkinen raunio, eikä juttu meinaa luistaa millään. Hassua, ettei edes varsinaisesti jännitä, mutta silti hermot on kireällä ja olo outo. Argh, kohta tää on onneksi ohi!

Kaikesta huolimatta, hyvää viikon alkua kaikille. Pärjäilkää!

15.5.15

Sattuman kauppa


Sä oot just sellanen tyyppi, joka löytää ostettavaa mistä tahansa. Minäkö? No joo, ehkä. Saatiin vast' ikään lahjakortti Anttilaan ja eräänä aamuna lähdettiin pojan kanssa vaan ajan kuluksi tsekkaamaan mitä hyllyistä löytyy. Ostoslistalla oli tuolloin parit kosmetiikkatuotteet, mutta koska mihinkään ei ollut kiire tuli pyörittyä pitkin poikin - ja niin se löytyi, mun näköinen mekko. Vaatekappale oli ainoa laatuaan ja juuri mun kokoa. Tai no mallinsa puolesta tuossa on vähän kasvunvaraakin. Aika kelpo sattuma.

JAPin suoralinjainen mekoke on ehdottomasti mun uusi lemppari. Siisti, hyvää matskua (ei tarvitse silittää!), mutta sopivan rento arkikäyttöön. Vaikka mekko onkin mustavalkoinen, on yleisilme silti vaalea, mikä on ihan plussaa näin kesää kohti mentäessä. Arjessa tekisi mieli panostaa kuteisiin, mutta kieltämättä tällä ei ihan viitsi istua hiekkalaatikon reunalla. Silti säiden lämmetessä aion alkaa pitämään enemmän hameita, sillä farkkukiintiö alkaa olla talven jäljiltä ihan täynnä.

14.5.15

Meidän lautasilla osa 1

idkuva

Ruoka. Sitä ilman on hankala pärjätä. Kaveri heitti taannoin kysymyksen, olenko kirjoittanut blogiin meidän ruokailutottumuksista ja meikäläinen myönsi asian käyneen mielessä, mutten koskaan ollut saanut aikaiseksi toteuttaa ideaa. Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa postausten sarjan, jossa kaikessa yksinkertaisuudessaan esittelen safkoja, joita meidän lautasilla nähdään.

Olen aiemmin todennut, että meillä kokataan melkeinpä päivittäin ja vähintään yhtä ruokaa, joskus useampaakin. Olen todella huono tekemään suurempia satseja ja vielä heikompi syömään samaa ruokaa montaa päivää, vaikka jätkät voisivat vedellä makaronilaatikkoa vaikka viikon. Musta ei ole kehittynyt mitään gurmeekokkia, mutta nälässäkään meillä ei tarvitse olla. Kieltämättä välillä hajottaa, kun mies lähtee lotraamaan lisää suolaa ruokaansa, mutta itse olen tyytyväinen kehitykseen, joka meikäläisen kokkaustaidoissa on tapahtunut muutamien vuosien aikana. Tie on vain ylöspäin.

Mutta itse asiaan, eli tämän ykkösosan ruokiin. Eilen syötiin kasvispihvejä, jotka syntyivät pääsääntöisesti tämän ohjeen mukaan. Mittailu jäi kuitenkin vähäiseksi ja mukaan eksyi myös yksi iso peruna sekä tuoretta, itse kasvatettua basilikaa. Viime kerralla pikkujätkä ei suostunut syömään pihvejä suullistakaan, mutta tällä kerralla upposi hienosti. Jes. Pihvien kanssa lautasella nähtiin lohkoperunoita sekä kermaviili-tacokastiketta. Ruokaa mun makuun, mä en liiemmin possupihveistä välitä.

Tänään vuorossa oli uunissa paistetut bataattilohkot sekä kanaa kerma-chilikastikkeessa. Bataattiin tutustuttiin kunnolla vasta pojan vauva-aikana sosekokeilujen merkeissä ja siitä onkin tullut yleinen perunan korvaaja tai lisä. Mies kuvaili tämän päivän annosta hyvin oranssiksi, mikä tässä tapauksessa taisi olla ihan neutraali kommentti, sillä suolapurkkikin pysyi hyllyssä.

Sellaista. Vastaavia ruokapäivityksiä olisi tarkoitus tehdä jatkossakin. Kiinnostaako?