26.8.16

Kipeän lapsen paikka on kotona


Ei tarvittu kuin yksi kerho- ja perhetupakäynti ja jo ollaan flunssassa. Pakko sanoa, ettei mikään ihme. Jos paikalla on yksikin lapsi, jonka räkäisyyden ja yskän havaitsee jo toiselta puolelta huonetta, ei ole ihme jos puolet ryhmästä on taudin omia. Toki se räkätauti on voinut meihin iskeä muutakin kautta. Edellisestä vastaavasta altistuksesta on aikaa, joten vastustuskyky ei liene paras mahdollinen ja ollaan koko perhe alttiita taudeille.

Selvästi sairaan lapsen paikka on kuitenkin kotona. Jos nenä valuu solkenaan ja yskä vaivaa on musta oikein pitää vielä muutama lepopäivä - etenkin jos kyseessä on vapaaehtoisuuteen perustuva häppeninki, ei päivittäinen hoidontarve. Ja erityisesti kun pienimmät mukana olevat ovat vauvoja! Kuumeettomuutta pidetään yhtenä olennaisena piirteenä, mutta tietynlainen yleisvoinnin tarkkailu ei varmasti tee yhtään huonoa.

Jokaisella vanhemmalla terveen määritelmä tuntuu olevan omanlaisensa ja kukas muu sitä tuntee oman lapsensa kuin äiti tai isä. Monilapsisissa perheissä esimerkiksi flunssat saattavat kiertää viikkoja jäsenestä toiseen, mutta silti sitä toivoisi, että ennen suuren lapsiryhmän keskelle menemistä jokainen katraasta olisi siinä kunnossa, ettei pärskiki menemään pitkin seiniä.

Onneksi meillä on yleensä päästy sairauksien suhteen vähällä - niin määrällisesti kuin laadullisesti. Tällä hetkellä räkäinen poika kävi pieni lämpö päällä nukkumaan. Viime yö oli levoton liman ja siitä johtuvan yskän takia, mutta se ei ole mitään verrattuna kaverin kolmevuotiaan kokemaan vastaavassa tilanteessa. Siinä missä meillä nukutaan huonosti ja herätään köhään saattaa tuo astmapotilas vaatia pikaista hoitoa ja ambulanssikyydin sairaalaan ihan vaan siksi, että joku ei ole malttanut sairastaa sitä "pientä flunssaa" loppuun asti kotona, toiselle kun sama tauti voi olla vaan nuha ja toiselle vakava yleiskunnon heikentäjä.

Meikäläinen lähtee nyt tästä pieni kuumehiki päällä teen keittoon...

25.8.16

Onko väärin jos ei säästä paljon mitään?

IDKUVA

Ai teille tulee toinen poika, sittenhän sulla on vaatteetkin valmiina! Tähän lausahdukseen olen törmännyt useasti viime kuukausina. Oletus siitä, että meillä on varasto täynnä esikoisen vanhoja vaatteita odottamassa pikkuveljen syntymää elää vahvana niiden keskuudessa, jotka eivät kovin tarkkaan tunne mua. Meikäläisen kirppishulluus on kuitenkin kahden suuntaista - siinä missä tykkään tehdä löytöjä on myös vapauttavaa päästä vanhoista tavaroista eroon (ja tehdä hyvä tili). Toisaalta meille ei miehen mielestä alun perinkään pitänyt tulla toista lasta seuraavaan kymmeneen vuoteen ja eräänlaisena surutyönä tuli myytyä varastoja tyhjäksi ennen kuin äijänkin mieli (onneksi) muuttui.

Toki meillä on säästetty joitakin vaatteita. Löytyy mm. 56cm kaukalo/lämpöpussi, musta karvahaalari, esikoisen kotiutumisvaatteet, pieniä bodeja, joitakin isompia merkkivaatteita sekä talvikamppeita Crocsin kengistä haalareihin. Pääsääntöisesti pikkuveikka ei kuitenkaan tule kulkemaan veljensä vanhoissa kuteissa - ei alussa, eikä tulevaisuudessa. Sitä mukaa kun tulevan isoveljen vaatteet jäävät pieneksi (tai äiti kyllästyy...) päätyvät vaatteet kirpputorikuormaan helmiä lukuun ottamatta.

Jonkun mielestä tälläinen toiminta saattaa olla ihan päätöntä, mutta tilanpuutteen ja ennen kaikkea meikäläisen oman maun muuttumisen takia vaatteiden säilöminen useiden vuosien ajan tuntuu hölmöltä ja ei vaan suoraan sanottuna onnistu. Näkisin jatkuvasti punaista jos pitäisi olla etsimässä sopivia säilytyslaatikoita, johon vaatteet sulloa tai miettiä mihin boksit sitten pistää. Syy miksi toimin kuten toimin lienee kuitenkin se, etten alun perinkään tottunut säilömään kuteita juurikin tuon "ei meille toista tule" -ajatuksen takia.

Kuvissa niin käyttämätöntä Rodinia, kirppisostoksia (Lundmyr ja musta Newbie) sekä esikoisen vanha Seppälän kuumailmapallobody.

Löytyykö täältä muita, jotka myyvät vaatteet eteenpäin sitä mukaan kun ne jäävät pieniksi vai jemmataanko teillä pääsääntöisesti kaikki isommilta pienemmille?

21.8.16

Kumpu ja raskauskuulumiset


"Kolme kuukautta laskettuun aikaan." totesin miehelle eilen autossa. "Täh, eikä ole!" oli vastaus. Miten se on mahdollista? Huomenna starttaa jo 28. raskausviikko. Mihin tämä aika katoaa? Miksei tietokoneen kuvatiedostot pursua mahakuvia, missä on mun kauniit odotusvaatteet, jumalattoman iso vatsa, missä vauva-aiheiset teokset, joita lukea iltasella teekupin äärellä? Eihän tässä ole ehtinyt tai jaksanut.

Raskaus on sujunut tähän asti pääsääntöisesti helpoissa merkeissä. Välillä supistelee, mutta samaa teki ekallakin kierroksella. Tänään tosin rankemmin kuin tähän asti pitkin päivää ja mies heitti jo vitsinä, että nytkö se tulee... Huh, toivottavasti ei. Viimeistään seuraavassa neuvolassa aion pyytää päästä lääkärille tarkistuttamaan, että kaikki on kunnossa mistä olikin jo viimeksi terkan kanssa puhetta. Mulle on hiljalleen noussut päähän ajatus, ettei tällä kertaa mennä yhtä vahvoille viikoille kun esikoisesta, mutta toisaalta silloinkin oli samanlaisia fiiliksiä ja jätkä syntyi vasta rv41+4.

Vatsa on edelleen aika pieni (sf-mitan suhteen mennään alimmalla käyrällä), joskin toki ihan näkyvä, kuten näillä viikoilla kuuluukin. Tämä mun päähän iskostunut "tokalla kierroksella olet jo aikaisin valtava" -ajatus on kuitenkin osoittautunut täysin vääräksi.

Tällä viikolla jouduin ramppaamaan kahteen otteeseen verikokeissa ensin torstaina veriryhmävasta-ainetutkimuksessa sekä sikiön veriryhmän määrityksessä ja perjantaina vuorossa oli etukäteen pelkäämäni sokerirasitus. Entisenä piikkikammoisena olen super tyytyväinen omaan suoritukseeni, jonka lisäksi olen todella kiitollinen mukavasta ja osaavasta henkilökunnasta. Ajanvaraussysteemi on myös plussaa, kun ei ehdi jännittää odotushuoneessa, vaan pääsin molempiin kokeisiin jopa etuajassa. Erityisesti sokerirasitusta kammosin toden teolla, sillä esikoisen raskauden kohdalla päädyin mittailemaan terveyskeskuksen lattiaa pyörtymisen ollessa todella lähellä. Tällä kertaa selvisin kuitenkin paremmin. Olo oli siedettävä koko ajan, mutta varmuuden vuoksi valitsin makuupaikan heti alusta lähtien. Nyt vaan toivotaan, että molempien kokeiden tulokset ovat kondiksessa.

Pikkutyyppi on vatsassa hyvin eläväinen, eikä tähän mennessä ole tarvinut ajatellakaan liikelaskentaa tai olla huolissaan. Kaikki arvot ovat myös kunnossa (hemoglobiini ja verenpaine), joten anakin toistaiseksi tässä mennään vaan päivä kerrallaan kohti marraskuuta odotusfiilis päällä. Kolme kuukautta. Samaan aikaan toivon, että aika vaan vilistäisi ohi, sillä mitään akuuttia ei ole enää hankkimatta, mutta pieni jännitys painaa vatsanpohjassa, kun miettii mitä kaikkea sitä onkaan edessä.

20.8.16

Minun pitkätukkainen poikani


...ei ole enää pitkätukkainen. Siinä missä omat hiukset ovat sivuseikka, on pojan kuontalo ollut mulle henki ja elämä. Okei, pientä liioittelua ilmassa. Olen kuitenkin monet kerrat päästänyt suustani toteamuksen, että meidän pojalla on pitkät hiukset ja pysyy. Piste. Sitten iskä tiputti vahingossa purkan lapsen päähän, sitten niihin jäi kiinni Brion akkukäyttöinen juna. Sitten tapeltiin harjaamisesta ties kuinka monetta kertaa. Sitten isommat lapset tytöttelivät tätä leikkipaikalla, samoin jotkut vanhemmat kirpputorilla autuaan tietämättöminä, että kyseessä saattaisikin olla poika...

Samaan aikaan olin saamaton. Toisaalta myös pelkäsin miten poika suhtautuu kampaamovisiittiin, eikä mulla ollut hajuakaan minne veisin tämän hiustenleikkuuseen. Hiukset olivat saaneet kasvaa vapaina päälle 2,5 vuotta lukuun ottamatta sitä kertaa, kun päätin lyhentää etutukkaa huonoin tuloksin. Nyt oltiin kuitenkin siinä pisteessä, että jos pisimmät haituvat eivät olleet suusssa oli etuosa silmillä, joten ei muuta kuin kampaajalle.

Itse leikkuu meni hienosti. Kampaaja oli nopea (joskin vähän tympeä ja ilmeisesti ei kovinkaan tietoinen lasten kehitystasosta... Se kelle olisi haluttu oli valitettavasti kesälomalla) ja poika malttoi istua tuolilla jännittyneenä ilman mitään kommervenkkejä, vaikka oltiin varustauduttu viihdytyskeinoilla. Tästä oli jopa huvittavaa, kun karvatupsut tippuivat mahalle. Oltiin tyytyväisiä lopputulokseen, joskin voin nolona myöntää, että mun teki vähän pahaa katsoa kun enkelikiharat tippuivat lattialle.

Uudella lyhyellä tukalla on kuitenkin hyvä aloittaa ensi viikolla kerhokausi ja palata arkeen. Mies hoitakoon meillä jatkossakin pitkätukkaisen tyypin virkaa.

13.8.16

Ei ihan yhden pysähdyksen taktiikalla


Kuuttasataa kilometriä lähentelevä automatka ja 2,5-vuotias kyydissä. Lähdettiin ajamaan kohti miehen pappalaa ilman ennakko-odotuksia matkan kestosta tai laadusta - pysähdytään kun tarvitsee, eikä mihinkään ole kiire. Oltiin ajettu päälle sata kilometriä, kun takapenkiltä alkoi kuulua pientä kaontaa. Meikäläisen sydän hyppäsi kurkkuun ja olin valmis kääntymään kotiin. Matkapahoinvointi, ei jätkä ole koskaan voinut huonosti autossa, vaikka ollaan kaasuteltu pidempiä matkoja tiheään! Onneksi pieni ulkoilu bussipysäkillä auttoi ja päästiin seuraavalle ABC:lle täyttämään vatsaa, jonka jälkeen koko pahoinvoinnista ei ollut tietoakaan.

En olisi koskaan uskonut kuinka kivuttomasti reissaaminen sujuisi. Pikkujätkä viihtyy autossa erinomaisesti. Mennessä pysähdyttiin kolmesti - aamupalalle, lounaalle ja pikakahveille (plus se parin minsan bussipysäkkiulkoilu), tullessa ainoastaan kahdesti (lounaalle ja välipalalle). Olin valmistautunut kiukkukohtauksiin, kun istuminen alkaa tylsistyttää ja toisaalta siihen, että poika nukkuisi ainakin puolet matkasta, mutta kumpikaan ei toteutunut. Mennessä torkkumiseen meni alle tunti, tullessa maksimissaan 1,5 tuntia kahdessa erässä. Kaikki pysähdykset tapahtuivat ABC-asemilla, joista saatiin niin vatsa täyteen, vessa-asiat hoidettua kätevästi sekä poika pääsi purkamaan energiaa leikkipaikoilla niin sisällä kuin ulkona.

Toki meillä oli myös muutamia viihdytyskeinoja takaamassa ajon sujuvuuden. Menomatkalla lapselle riitti pitkään pikkuauton renkaiden näprääminen ajankuluksi. Jossain vaiheessa kuunneltiin meikäläisen kännykästä varmaan tunnin ajan toistolla Juice Leskisen Haitaribussia (pojan tämän hetken lempparibiisi) ja erään ABC:n Kirjapörssistä napattiin mukaan luontokirja äänillä, josta riitti huvia pitkään. Takaisinpäin ajaessa turvauduttiin niin ikään älypuhelimen hienouksiin ja Youtuben autovideoihin sekä Mother Goose Club -biiseihin. Myös riisikakkujen syöminen ja heinäpaalien bongaaminen ohi vilistäviltä pelloilta oli toisesta viihdyttävää.

Vaikka matka sujui mukavasti oli mahtavaa kääntää auto omalle parkkikselle. Kovasti meitä kutsuttiin tuomaan pikkuveli näytille ensi kesänä, mutta koitin olla lupaamatta vielä mitään. Katsotaan ensin onko tuleva pieni yhtä helppo kuin isoveljensä ja miten tämä suhtautuu autossa kökkimiseen.

Autoilut eivät loppuneet meidän loman osalta vielä tähän, sillä ensi viikolla suuntana on Naantali ja Turku, jotka onneksi ovat paljon lähempänä kuin Oulun yläpuolella sijaitseva Ii.